Poltettu oranssi

Luin eilen illalla Eeva-Liisa Mannerin näytelmän Poltettu oranssi. Se sijoittuu 1910-luvulle, ja kertoo nahkatehtailija Kleinista ja tämän vaimosta, jotka pakottavat sulkeutuneen tyttärensä psykoterapiaan. Tytär on kahdestatoista lapsesta nuorin, viimeinen kotonaan asuva.

Näytelmä oli aika mielenkiintoinen, psykologinen tarina. Se on alun perin kirjoitettu 60-luvulla, jolloin myös Freudin psykoanalyysi oli psykologian kentällä behaviorismin haastaja.

Tytön isää kuvataan melkoiseksi lapatossuksi, joka on täysin vaimonsa varjossa. Rouva Klein on ylpeä ja narsistinen hahmo, jonka käytös on pitkälti johtanut tyttären sulkeutumiseen. Hänen äitinsä on tarmokas ja suorastaan alistav persoona, joka on ollut nuoruudessaan ehkä vielä neuroottisempi kuin tyttärensä.Tytär on pohdiskeleva, miesten kaltoin kohtelema olento. Yksi hänen skitsofreeninen oireensa on nähdä miehet päättöminä, sillä tyttären mukaan kasvot pitäisi peittää, koska silmistä ja ilmeistä hehkuu eniten ilkeys ihmisissä.

Vanhemmilleen tytär puhuu vain "siansaksaa", sillä hän ei edes halua heidän ymmärtävän hänen tilaansa. Tohtorille puolestaan tytär pystyy avautumaan hiljalleen tapaamisten myötä, mutta lähinnä siksi, että tohtori tuntee hullujen temput: hän esittää hullua, jotta saa kontaktin asiakkaaseensa.

Tarina päättyy siten, että tytär rakastuu tohtoriin oidipusmaisesti. Tohtori ei suostu enää hoitamaan tyttöä, ja tyttö otetaan sairaalaan sisään. Tohtorin mukaan siellä tyttö parantuu todennäköisemmin kuin kotonaan. Hän ilmoittaa suorasukaisesti rouva Kleinille, että rouva on tehnyt tolkuttomalla negatiivisuudellaan ja neuroottisuudellaan tyttärestä hullumpaakin hullumman.

Mun mielestä omalla tavallaan aika realistinen kuvaus. Jos lapsi on vähän muita erilaisempi, vanhemmat muuttuvat neuroottiseksi huolesta, ja lapsi muuttuu sitä mukaa entistä erilaisemmaksi. Itse en oo tietääkseni virallisia hullun kriteereitä koskaan täyttänyt, mutta välillä tuntui, että äiti oli huolissaan, kun pienenä tykkäsin olla ihan vaan paljon itekseni. Meidän Sumppi oli melko sosiaalinen, ja minä tulin vähän niin kuin perästä vaan. Muistan kerran sellaisen tapauksen, kun äiti oli ilmoittanut minut johonkin pikkujouluihin, jotta vähän sosiaalistuisin. Ne olivat ehkä yhdet elämäni tylsimmistä kekkereistä, koska en ollut tuolloin yhtä hyperaktiivinen ja puhelias kuin nykyään.

O tempora, o mores.