Hallitsemattoman paljon ajatuksia

On jouluyö, ihana jouluaatto takana. Kummityttö oli ilahduttamassa, ja koko päivän rytmi on ollut kovin rento. Syötiin hyvin porukalla ja joimme iskän kanssa illan hämärtyessä punaviiniä. Luin myös Sofi Oksasen Puhdistuksen tänään(/eilen) kokonaan. Finlandia-voittaja oli totisesti palkintonsa ansainnut...

Tosin samainen teos herätti minussa paljon ajatuksia. Ehkä vähän liikaakin ajatuksia... Kirjassa tarkastellaan elämää Virossa 1900-luvulla naisen näkökulmasta: Mikä oli naisten rooli sodan aikaan, miten naisia sorrettiin ja "kuulusteltiin". Lisäksi käsittelyssä on Baltian naisten nykytilanne, nimenomaan prostituoitujen. Niiden naisten, joita joku toinen myy ja pitää tulonlähteenään. Jos jonkun mielestä seksin ostamisessa ei ole mitään väärää, niin kannattaa edes varmistaa, että raha menee naiselle itselleen.

Kaikki naisiin (tai ihmisiin ylipäänsä tietysti) kohdistuva riistäminen ei onneksi ole noin totaalista, mutta joskus pienetkin asiat ylläkuvatulla mittakaavalla osaavat olla aikamoinen taakka. Vaikkei ole enää mitään hätää, mut silti ei voi lukita joitain ajatuksia ulos mielestään.

Näin juuri viime yönä sellaisen unen, jonka uskon ja toivon olevan sellainen varma lukko eräisiin asiakirjoihin, ettei tiettyihin mietteisiin tarvitsisi enää palata. Unessa olin yliopiston päärakennuksella jossain äärimmäisen hienossa iltajuhlassa, jossa oli runsaasti väkeä. En ollut siellä kutsuvieraana, vaan minut oli pakotettu sinne erään tehtävän nimissä: tarkoituksenani oli hivuttautua eturiviin istumaan ja viedä illan esiintyjän kaulasta kultainen, paksu kääty sydänriipuksella. Muistan, ketkä kaksi henkilöä laittoivat minut asialle. Asia perusteltiin niin aukottomasti, ettei vaihtoehtoja ollut, oli pakko suostua.

Muistan vielä pukunikin: kaunis, musta, linjakas iltapuku, jossa kimalteli hopea kuin pieninä tähtinä. Näytin mielestäni todella hyvältä, hiukset olivat näyttävällä, mutta hillityllä, nutturalla. Peilailin itseäni alakerran vessan kokovartalopeilistä ja keräsin rohkeutta etsien luonnollista hymyä kasvoilleni. Olin kyllä tyytyväinen omaan kuvatukseen, mutta silti ajatukset velloivat voimakkaina: Minut oli puettu ja laitettu valmiiksi, ällöttävää. Kuin jokin... huora. En osannut olla rennosti, koska pelotti ja inhotti niin paljon. Esitys alkoi, ja käätyä kantava nainen oli suoraan edessäni punaisessa puvussaan. Välimatkaa oli vain pari metriä, sydän tykytti, ja tiesin, että minua vahditaan takarivistä. Minun pitää olla nopea, vaikka tiesin jo ennalta jääväni kiinni. Ja tiesin myös, etteivät ne jäisi. Ne luulivat, että olen niin yksin, ettei minusta ole vastusta.

Seisoskelin, huojuin, kuuntelin esitystä, kurkku kuivui, nielin sylkeä. Yhtäkkiä pelko meni selkäytimeen ja jalkani ottivat askeleita kuin itsestään. Kävelin esiintyjän eteen, koetin ensin avata nopeasti lukon, mutta sitten ajattelin sen olevan arvoton, ja riuhtaisin korun vain irti. Juoksin, mutten sopimuksemme mukaisesti ulos autolle, vaan takaisin vessaan, ovi kiinni ja lukkoon, koru yhä kädessäni. Ajattelin, että tästä on nyt tultava loppu, en minä tahdo varastaa, tämä on jo rikollista... Ja vastoin minua, toimia jonkun toisen kätyrinä kärsiäkseen itse seuraamuksista, koska pelkään.

Sydän tykytti. Mietin kuumeisesti, miten tästä tilanteesta pääsee pois ja uskotaanko minua, etten tehnyt tätä omasta tahdostani? Jättävätkö ne eräät henkilöt minut rauhaan tämän jälkeen, kun en totellut? Samassa kuulin, miten salista alkoi kantautua melua. Ilmeisesti tieto tekemästäni "suunnitelman muutoksesta" oli jo niiden ihmisten tiedossa, ja minua etsittiin nyt. Vessaan tuli joukko naisia spekuloiden tapahtunutta, josta päättelin, että tilaisuus oli ilmeisesti keskeytetty varkauden vuoksi. Oletin, että tämän kaiken hässäkän keskellä pääsen rauhassa karkuun, kotiin, eikä kukaan huomaa. Päätin ilmoittautua vasta seuraavana päivänä poliisilaitokselle...

Lähdin ryntäämään pois vessasta, kukaan naisista ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Suurin osa yleisöstä oli nähnyt minut onneksi vain selin, koska olin eturivissä - ja sen jälkeen jo pian poissa. Koko ajan päässäni pyöri ajatus siitä, että minun ei tarvitsisi olla tässä tilanteessa, minulla on jo pelastaja, joka ymmärtäisi varmasti ja olisi voinut estää tämän tapahtumisen kanssani, jos olisin vaan koskaan osannut kertoa mistään. Vaan ei, olin itsekseni, kusessa. Miksi välillä piti riivata niin pahasti, ettei osannut puhua?

Päärakennuksen aula oli myös täynnä ihmisiä, mutta kaaosta olikin liikaa. Jotakuta oli ammuttu, ja osa ihmisistä oli mennyt pakokauhussa lasiseinien ja -ovien läpi. Kompastuin itsekin iltapukuuni kesken juoksun ja kaaduin lasinsiruihin. Eräs tuttu, hyväsydäminen nainen auttoi minut ylös. Hän oli ilmestynyt vierelleni kuin tyhjästä, aina yhtä rauhallisena, lukien ajatukseni varmaan sataprosenttisesti. Hän tiesi, että idea ei ollut minun ja että pelkään. Vaikutti siltä, ettei hän edes kuulunut tilanteeseen, niin kova yli-inhimillisyys hänestä huokui.

En kuitenkaan päästänyt korusta irti, vaan yritin vielä askeleen ulos ja karkuun, turhaan - ja tarpeettomasti. Poliiseja oli jo paikalla: näin, miten ulkona poliisit laittoivat rautoihin sitä. Ja sitä toista, niitä. Tämä (todellisessa elämässäkin yhtä hämmästyttävä) nainen vei minut vahtimestarin kopin tykö, jossa naispoliisi keräili todistusaineistoa illan tapahtumista. Ystäväni sanoi minulle, että poliisin kanssa asia on jo selvitetty, eli minun ei tarvitsisi olla huolissaan. Poliisi pyysi minua luovuttamaan korun, ja sen teinkin ilomielin. Sanoin hänelle "kiitos" syvimmällä tunteella, mitä ikinä olin osannut. Kädet ja polvet vuotivat verta lasinsiruista, mutta mieli oli niin kevyt.

Viimeinen ajatus unessani oli se, että nyt olen vapaa vihdoinkin. En enää kuulu äskeisiin tapahtumiin ollenkaan, vaan kuulun ihan toiselle ihmiselle, pelastajalleni. Hän on pian lähelläni, ja minä ymmärrän hyväksyä tarjotun avun.

Vuorokausi ennen virallista vanhentumista

Palautin juuri viimeisen esseen. Se meni Moilaselle, kirjoittelin opettajan roolista oppilaiden filosofisen kyvykkyyden ja motivoinnin perustana. Lisäksi naputtelin siihen vähän juttua oppilasarvioinnin arviointitavan merkityksestä ja opettajan itsereflektiosta. Oli ihan tyhjä pää, kun aloin koota esseetä, mutta yllättävän nopeasti diojen pohjalta muodostui taas sellainen rönsyilevä ajatussoossi, että ei paremmasta väliä. :) Ensin kyllä jouduin hakemaan inspiraatiota selailemalla netistä kaikki mahdolliset perussivustot aina Hesarista Riemurasiaan. Sain tänään vielä pienet veromätkyt, kiitos unohtelujeni, joten ne vähän kismittivät mieltä.

Uusi läppärikin antaa odottaa itseään... Ja toki Karpoltakin piti kotikone hajota, kurja juttu. Onneksi kuitenkin Fifi pelastaa, sain tehdä esseen tässä, kun neitokainen on itse duunissa. Nyt on joka tapauksessa mahtava olo, kun loma voi alkaa virallisesti. Avasin jo ekan siideritölkin palkinnoksi tästä hullusta puurtamisesta. Tölkki vissiin unohtui Ramilta meidän jääkaappiin viime viikonlopun yllärisynttärijuhlista. :)

Posti toi myös uuden Virkkeen, äidinkielenopeliiton jäsenlehden. Siellä oli hauska miehen kirjoittama novelli vauvakuumeesta, kun oma vaimo on uraohjus. Tarinan mies tyytyi miehisen rauhalliseen ratkaisuun ja veisti itse jalavasta lapsen. Tarina ei siis mennyt ihan todellisuuden rajoissa, eli se oli sopivan abstrakti heittämään minun ajatukseni lomavaihteelle.

Enää 21 tuntia 22 ikävuoteen. Mahtavaa! :) Kohta lähden moikkaamaan Fiffeä kaupunkiin ja sitten kipitellään Jukan synttäreille.

Joululomalle

Mahtavuus, joululoma töistä alkaa tänään kolmen tunnin kuluttua. :) Palkaton vapaa on aina kaksiteräinen miekka, mutta yritän nähdä sen myönteisenä asiana... Ja kirjoitella samalla kovasti uusia työhakemuksia, hehe.

Uutta läppäriä odottelen kanssa kovasti - olkoot se syntymäpäivälahja ja joululahja itselleni. Aiempina vuosina en olekaan lahjonut itseäni muuten kuin kuohuviinillä, joten ehkä nyt tohdin tehdä tämän. :) Muutenkin olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi (koko vuoden kestäneen aherruksen jälkeen) palkita myös itsensä joululahjoilla eikä hassata rahojaan ainoastaan siihen, että saa jokaiselle perheenjäsenelle, kaikille ystäville ja vielä ehkä työpaikallekin joululahjat, -kortit ja -kukat.

Onneksi maailma on menossa vähän kierrättävämpään suuntaan, kun lahjoja etsitään kirppareilta ja myyjäisistä. Meilläkin työpaikan pikkujouluissa lahjan sääntönä oli se, että sen piti olla joku tarpeeton esine kotoa. Mun mielestä myös hedelmä on hauska pikkujoululahja, kerran jaossa oli ananas. :D Siitä vaan ananashattua tekemään...

Päivän Fingerpori oli taas helmi, kyllä tuota pervoa on jo kaivattukin!

Kolme yötä joululomaan on...

Tänään kolmeen asti töissä ja huomenna samanlainen setti. Perjantaina vielä Moilasen esseen palautus ja nopea tapaaminen kevään opetusharjoittelun ohjaajan kanssa... Pitää katsoa minun hahmotelma kurssisuunnitelmasta läpi. Sitten alkaa loma, viimeistään lauantaina! :) Viihteelle vaihdan jo perjantai-iltana, kun Jukka juhlii synttäreitään.

Luulin tosiaan työskenteleväni koko loman, mutta ei olekaan työvuoroja ennen eikä jälkeen joulun, vaan vasta sitten ensi vuoden puolella. Loman yritän käyttää tehokkaasti: sporttailua ja gradun suunnittelua sekä tammikuun tenttiin lueskelua. Pitäisi vähän tuota puheviestintää tosiaan tenttiä, kun nuo perusopinnot ovat jääneet vähän roikkumaan.. :P

Paljon onnea vaan!

Vielä on neljä päivää jäljellä viralliseen synttäripäivään, mutta viime lauantaina, Lucianpäivänä, minua odotti ihan mahtava yllätys. Sain jo edeltävänä torstaina viestinä kauniin runon, jolla minua pyydettiin viettämään yhteistä aikaa lauantaina. :) Muuta ei kerrottu, joten odotin uteliaana, mitä päivä tuo tullessaan.

Olin menossa tenttiin lauantaiksi (se on normikäytäntö hum. tdk:ssa), ja aamulla ennen lähtöä sain aamupalan sänkyyn. Luksusta! Voileipiä ja lisäksi Nami Nami -kaakaovanukasta, joka oli lapsena minun henkilökohtainen suosikki noista vanukkaista. Sittemmin muut naminamit ovat tulleet kuvioihin... :D Joka tapauksessa, ei olisi voinut olla parempaa tapaa aloittaa aamu.

Tentti oli puolestaan hyvin nihkeä. Tuntui, että olin lukenut kaksi kuukautta turhaan, blaah. Vaikka olisin lukenut paremminkin, epäilen, etten olisi siltikään saanut vastattua kysymyksiin. Minun mielestäni kun pelkästään sana "Gadamer" ei oikeastaan edes ole mikään kysymys... Hipsin kotiin aika maani myyneenä, mutta siitä päivä alkoi piristyä erinäisissä puuhissa. Kotona odotti ensinnäkin koristeltu joulukuusi ja vaaleaa glögiä (ampumahiihtoa unohtamatta). Myöhemmin Karpo vei minut pelaamaan sulista (voitin tottakai), ja sen jälkeen Metso heitti meidät Jaloon syömään. :)

Jossain vaiheessa illallista kyllä hiukan turhautti, kun Fifi soitti ja sanoi jättäneensä avaimet sisälle, joten jouduimme siemaisemaan hyvät viinit aika vauhdilla ja siirtymään Freedom Streetiä kohden. Eihän toista voinut uloskaan jättää. Oli vähän outoa, että Kari kiirehti kovasti sitä ovenavauskeikkaa... Mutta minulle oli kerrottu illan jatkuvan keskustassa johonkin suuntaan, joten ajattelin meidän pysyvän näin tässä myhkäisen illan aikataulussa. Rakastan yllätyksiä! :)

Perillä odotti Viivi ilman avaimia... kummallista, ihan laittautuneena. Avasin kämpän oven, ja sieltä paljastuikin koko porukka kavereita laulamassa onnittelulaulua minulle. Fifi ja Kari olivat organisoineet koko systeemin, sain aivan mahtavat syntymäpäiväjuhlat! :) En ollut koskaan aiemmin saanut ihan kunnon kemuja, koska olen syntynyt niin lähellä joulua. Kun täytin yhdeksän, juhliin tuli vain yksi vieras... Se oli aika surullista. Kun täytin 18, kävimme muutaman kaverin kanssa Rossossa syömässä ja parilla Walterissa, joten ei sekään ihan tajuntaa räjäyttänyt.

Olin nytkin jo salaa vähän surullinen syntymäpäivistäni, koska ajattelin kavereiden olevan jo kotonaan joulun vietossa. Toisin kuitenkin kävi. <3

Pläskiä tupakointia

Jes! Nyt on löydetty yhteys tupakan ja keskivartalolihavuuden välille. Vielä ei tiedetä, mikä tarkalleen ottaen vaikuttaa mihinkin, mutta biologinen korrelaatio on tutkimuksen perusteella olemassa. Tämä on hyvä tieto niille sauhuttelijoille, jotka uskovat tupakoinnin vähentävän ruokahalua.

Lahjakkuus

Kun fillaroin aamulla töihin, näin matkalla harmonikkaliikkeen, ja aloin miettiä, kuinka kannattava tuo kauppa mahtaa olla. Hanuri ei ole enää soittimena trendikäs (muuten kyllä :P ), sillä jo useammasta kodista taitaa kitara löytyä jonkun tuollaisen perinteisen kapistuksen sijaan. Tulin siihen tulokseen, että ehkä haitareiden huolto on kannattavinta kyseiselle yritykselle.

Sitten mietin kotiseutuni ihmettä, Esa Pakarista (Pekan ja Pätkän Pekka). Hän oli melko lahjakas hanuristi. Onkohan hänestä ollut aikanaan idolia jollekulle? Alkoiko joku juuri siksi soittaa haitaria, koska Pakarinenkin soitti? Toisin kuin nykyään, jokaisella perheellä ei ole ollut todellakaan varaa ostaa lapsilleen haitaria, koska tämä on EHKÄ halunnut oppia soittamaan sitä. Esimerkiksi meillä kotona äiti ja iskä ostivat meille molemmille akustiset kitarat, kun toivoimme joululahjaksi kitaraa. Minusta se oli jo silloin vähän liikaa, vaikka todella mukava juttu toki oli. Olen soitellut vieläkin kitarata, tosin akustinen on vaihtunut sähköön. Meidän Sumpin innostus puolestaan lakastui ihan hetkessä, joten meni vähän hukkaan sen soittimen hankinta...

Mutta palatakseni tarinani alkulähteille, aloin miettiä sitä, miten ennen ihmisillä oli aikaa mennä vaikka naapuriin soittelemaan haitaria ihan vain oppiakseen sen taidon. Nyt meillä on omat soittimet alusta alkaen, ja soittotunnit ovat täyteen ahdetut, jotta oppisimme vain mahdollisimman nopeasti. No joo, kärjistän kyllä, mutta tämä on periaatteessa ero nykyhetken ja menneen välillä.

Pointtini koko jutussa on se, että miten jokin erityislahjakkuus voi kehittyä näin kiireisessä ympäristössä? Sen lisäksi, että meillä on tarve omaksua asioita nopeasti, meillä on myös älyttömän paljon kaikkea muuta, mitä tässä elämässä pitäisi hallita, jotta olisimme "normaaleita": hiukan matemaattista taitoa, viestintätaitoa, kielitaitoa, ylipäänsä eri diskursseja töihin ja kouluun, ulkonäöllisiä haasteita, pari muuta harrastustaitoa sen yhden lisäksi ja niin edelleen. Eikä tässä vielä kaikki. Joskus (joka on valitettavan usein) tuntuu, että viimeisenä pisarana vanhemmat hengittävät niskaan. "Ei tällaista vaan meidän aikana, sillon hiihdettiin kouluun kesät talvet..." Pitäisi olla yleisurheiluihme, ja lisäksi hallita klassisimmat joululaulut ja käsityötaidotkin. Huh.

Luin juuri kuukausiliitteestä artikkelin suomalaisista merkkihenkilöistä, joiden kouluhistoria oli uskomaton siihen nähden, millaista arvostusta he ovat myöhemmin saaneet ja ansainneet. Esimerkiksi itse marsalkka Mannerheim oli potkittu pois kadettikoulusta huonon käytöksen vuoksi, ja nobelistimme presidentti Ahtisaari oli tainnut jättää keskikoulunsa puolitiehen. Silti heistä tuli profeettoja omalle maalleen, koska molemmat keskittyivät olennaiseen. He eivät antaneet arviointien lannistaa.

Tourulan sillalla (palatakseni työmatkaani, jossa ehdin tämän kaiken ajatella) tuli viimeisenä mieleeni suuret säveltäjät. Tuskin Mozartista olisi tullut yhtä kuulua säveltäjää, jos pikku-Amadeusta olisi raahattu kolme kertaa viikossa futistreeneihin, kahtena iltana soittamaan pianoa ja vielä joka päivä istumaan koulussa kahdeksasta neljään. Hänellä oli musikaaliset geenit ja absoluuttinen sävelkorva, joita hänen vanhempansa ymmärsivät tukea. On toki myönnettävä, että hieman finanssipuolta säveltäjälle olisi voinut opettaa: hän teki useita sävellyksiä aivan ilmaiseksi tilaajilleen.

Uskallan väittää, että jokainen meistä on lahjakas jollain tapaa. Lahjakkuuden kehittymiselle ja kehittämiselle pitäisi vain ymmärtää antaa sopivasti aikaa ja tilaa. On tylyä sanoa, että esimerkiksi 15-vuotias (saati +25-vuotias) on liian vanha aloittamaan tanssiharrastuksen. Lahjakkuus ei tietenkään synny kotona odottelemalla, kyllä sitä varten täytyy töitäkin tehdä, kunhan mielenkiinto omaan juttuun säilyy. Tunnetusti hampaat irvessä ja hätäillen syntyy vain...

Helinää, helskettä...

No onkos tullut kesä nyt talven keskelle... Kylläpäs sitä taas eilen intouduttiin! Kävimme Fifin kanssa vähän Annelissa lauleskelemassa joululauluja (Ankun ja Hennan kera), ja eksyimme myös Kharmaan tonttuilemaan. :) Löysimme sattumalta huikeat tonttumekot naamiaispuodista, joten siinä oli juhlakostyymitkin: punaista velouria valkeita pörröreunuksia unohtamatta. Kerrankaan ei tarvinnut stressata, että mitä sitä pukisi päällensä :) Karaokeisäntäkin omisti meille yhden joululaulun, ihanoo.

Viime viikonlopun itsenäisyysjuhlinnat ja -hulinat menivät myös oikein mainiosti. Perjantaina Sanen illalliset olivat Blomstedtissa, josta siirryimme Jalon kautta keskustaan. Rokkailtiin Karpon ja muiden kanssa Kharmassa aika lailla tappiin saakka. Lauantaina sitten etkoiltiin Karpon ja Fifin kanssa Butterlandissa. Uudesta taulutöllöstä kelpasi katsella Linnan juhlien pukuloistoa. Että minä rakastan itsenäisyyspäivän juhlinnan glamouria! :) Suunnittelin taas kerran, miten saisin ujutettua itseni Linnan juhliin. Joko voisi tehdä jotain merkittävää tai tulla valituksi presidentiksi... Tai sitten voisi mennä kadettikouluun tai pyrkiä oikeaan paikkaan toimittajaksi, heheh. Ehkä eniten kuitenkin ansioituisin kokkailuissa, joten voisin pistää Linnan pöytää koreaksi? Iltamme jatkui Kharmassa, jonne meillä oli kutsut juhlimaan itsenäisyyttä. Hyvää sapuskaa ja ilmaista viiniä ja viunaa! :D

Oli mun mielestä parhaat itsenäisyysjuhlinnat ever. :)

Jokela

En haluaisi näin joulun alla nostaa mitään ikäviä aiheita topicille, mutta teenpäs sen kuitenkin. Ajattelin palata siis tapahtumiin ennen Jokelan koulusurmia...

Tulevana opena olin molemmista ammuskeluista hyvin järkyttynyt. Pidin niitä vain jonkun harkitsemattomana päähänpistona, jolla halutaan tuhota koulun turvallinen ympäristö ja tappaa viattomia. Kauhajoen tapausta en ajatellut sen kummemmin kommentoida, koska se oli mielestäni vain lumipalloefektin tulos. Jokela nousi pintaan, kun luin Hesarin joulukuun Kuukausiliitettä.

Kuukausiliitteessä oli koostettu artikkeli ampujan nettikeskusteluiden ja -videoiden perusteella. On vaikea kuvailla sitä, miten erilaisen kuvan tapahtumista artikkelin pohjalta sai. Häntä ei kuvattu sankariksi eikä hänen tekoaan muutenkaan oikeutetuksi. Ylipäänsä itse tekoa ei retosteltu, vaan kerrankin puhuttiin oikeasti niistä tunteista, ahdistuksesta ja yksinäisyydestä, jotka vaikuttivat taustalla. Juttu kuvasti melko täydellisesti sitä tuskaa, mitä hän oli joutunut kokemaan. Paholaiseksi leimattu ampuja myös auttoi verkossa toisia henkisesti jaksamaan ja pärjäämään, vaikka hänen oma mielenterveytensä oli vaakalaudalla ja hänellä oli ollut lääkitys siihen jo jonkin aikaa.

Toivonkin, että mahdollisemman moni saisi lukea kyseisen artikkelin Kuukausiliitteestä, varsinkin yläaste- ja lukioikäiset nuoret. En oikeastaan kannata luvanvaraisiakaan käsiaseita, mutta aselupien eväämistä tärkeämpää on aloittaa tällaisten riskien ehkäisy nuorista. Itse olen jo aika stabiilissa iässä, mitä nyt yllärikännejä silloin tällöin tulee vedettyä, mutta muistan itsekin, miten paljon nuoremmalla iällä mielialat horjuivat ja identiteetti oli kadoksissa. Jos haluamme auttaa nuoria, silloin ei pitäisi keskittyä pelkästään koulukiusaamisen ehkäisyyn, vaan myös nuorten yhteisöllisyyden kasvattamiseen.

Ei se oikeasti auta, että muut vain lakkaavat kiusaamasta, jonka jälkeen joku saa olla rauhassa liian kanssa. Aina yksin, ilman kiusaamisenkaan tuomaa huomiota. Seuraa kaipaa aina, ja leikkimielinen lumipöllykin tyydyttää läheisyydentarvettamme. Mielestäni Opetusministeriö on jo oikeilla jäljillä rahoittaessaan KiVa Koulu -projektia. Projektiin ilmoittautui reilusti enemmän kouluja, mitä järjestävät tahot olivat resursoineetkaan, mutta hyvä niin. Se on osoitus siitä, että kyllä nykymaailmassa vielä välitetään.

www.kivakoulu.fi

Kirjallisuuden tentti, voihan...

Lauantaina olisi tän syksyn viimeinen tentti, kirjallisuuden lajiteoria. Se ei liity varsinaisesti opetusharjoittelun opintoihin, mutta pitäisi saada kuitenkin kirjallisuuden aineopinnot kasaan tämän vuoden aikana. Sitten on vasta kandidaatin tutkinto kasassa, vaikka prosemman tarkistutin silloin viime keväänä.

Nauratti vaan tuo uusin Fingerpori, kun äsken lukaisin sen... Nuo kirjallisuuden tenttikirjat ovat nimittäin myös aika hiton vaikeasti avautuvia. Olo on kuin Itkos-Masan luennoilla, kun mennään itseydestä toiseuteen ja toisin päin hermeneuttista kehää seuraten. :P

http://www.hs.fi/fingerpori/1135241814842

Töissäkin on järjestelmät alhaalla. Joutuu tsillailemaan! ;)

Finlandiaa!

...ei sitä vodkaa kuitenkaan. :) Tänään jaetaan 25. Finlandia-palkinto suomalaiselle kirjailijalle. Minun suosikkini vuoden 2008 ehdokkaista on Sofi Oksanen teoksellaan Puhdistus. Se kertoo Viron lähihistoriasta, josta olen aika kiinnostunut, kun on nuo viron perusopinnot plakkarissa yliopistoltakin. Nyt puoliltapäivin palkinto jaetaan, paras voittakoon! :) Varjofinlandia meni jo Tervolle. Se on kyllä vähän harmi, ettei Jari Tervo ole koskaan saanut tuota ehtaa Finlandiaa, mutta tutkimattomia ovat kirjallisuuskriitikoiden tiet...

Huomenna alkaa myös itsenäisyysjuhlinta, vaikkakin otimme Fifin kanssa varaslähdön jo tuossa tiistaina skumpan voimin. Perjantaina on Sanen kekkerit Blomstedtissa, sinne pitäisi tänään vielä taikoa puku. Lauantaina pääsee sitten seuraamaan Linnan juhlia telkkarista samalla, kun laittautuu omiin rientoihin... :) En olisi kyllä halunnut tietää sitä, että Toimi Kankaanniemi pitää frakin alla stringejä, mutta tällä informaatiolla minun mieleni on nyt sitten saastutettu kuitenkin. :D

Sain eilen kullan kotiin maailmalta, ja samalla ehkä maailman seksikkäimmät tuliaiset. ;)

Talvitehistelyä (ja vähän töhistelyäkin)

Jes, joulun tuloa ei vain voi estää! Kalentereista on avattu jo kolme ensimmäistä luukkua. Rakas koulukaveri Cat-Eye vasta totesi, että hänellä on vaatimattomasti viisi joulukalenteria... :D

Minä sain Laiskanlinnanneidolta aivan tavallisen Nalle Puh -suklaakalenterin, mutta maisteri Karpo oli kuin olikin iskenyt sinne! :) Suklaiden tilalla oli pieniä vihjelappusia siihen liittyen, missä varsinainen suklaa piilottelee. Hieman jouduin herkkujani etsimään, mutta hauskaa oli! Kaikkia vihjeissä mainittuja paikkoja en edes itse tiennyt huoneestani löytyvän, heheh... Pirullinen tuo Karpo, mutta eipä vain miekkonen tiedä, mikä ylläri häntä odottaa kotosalla. ;) Sielläkin on yhdenlainen joulukalenteri odottamassa... Eikä mitään härskejä ajatuksia nyt "luukkujen availusta"! No niin, arvasin, että ajattelit sitä jo. Menkööt. Joka tapauksessa, siellä on sellainen advanced-kalenteri odottelemassa. :)

Tämä viikko on kyllä kauan odotettu. Joulukuu alkaa, perjantaina on taas Sanen itsenäisyyskemut sekä vähän muuta mukavaa, ja lisäksi lauantaina on itsenäisyyspäivä, joka tarkoittaa Linnan juhlia ja Kharman juhlia. Löysin Kharman kekkereihin aivan ihastuttavan mekon. Se on polvimittainen, sillä dresscode oli "puku". Ihmettelen muutenkin noita todella formaaleja pukeutumiskaavoja moniin tilaisuuksiin. Viimeksi tuskailin toissaviikolla Helsingissä, kun dresscode oli "business suit". Naisella piti olla asu, joka ei paljasta olkapäitä, ei ole liian pramea ja on sitäsuntätäjatuota ja sellaisellalaukullajahuivillajavitutuksella. Ilta meni kyllä mainiosti siitä huolimatta, että pukuni paljasti olkapäät ja varta vasten etsitty hartiahuivi unohtui hotellille. :D

Olin tuossa vähän kipeänäkin. Kuumeilin pitkästä aikaan oikein kunnolla. Oli ihan karmeaa, mutta nyt olen toipunut nopeasti, kun kuume tainnutti taudin. :) Olen myös ollut tonttumaisen ahkera koulunkin suhteen: sain palautettua kolme koulutyötä yli viikon etuajassa! Vielä olisi essee oppimisvaikeuksista, kurssisuunnitelma sekä yksi luentopäiväkirja palautettavana. Siihen päälle vielä se Lucian päivän kirjallisuuden tentti, sitten olen vapaa! :)

Inclusive teaching

Meillä on ollut koko opeharjoitteluvuoden teemana inkluusio eli erityisoppilaiden siirtäminen erityisluokilta ja -opetuksesta takaisin "normaaliluokkiin". Ajatus inkluusiosta herättää aika paljon ristiriitaisia tunteita minussa. Se on kyllä kaunis ajatus, mutta ei ehkä ihan niin yksioikoinen, kuin vuosikymmeniä kentältä pois olleet kasvatustieteilijät tahtovat uskotella.

En oikeasti ymmärrä, miksi tuota perustellaan meille opeopiskelijoille niin hanakasti "tosi hyvänä juttuna". Kuulemma Italiassakaan ei ole vuoden 1977 jälkeen ollut enää erityisluokkia. Onko se sitten hyvä juttu? Tarvitseeko sitä niin jumalattomasti perustella, jos se on "täysin aukoton"? Minun tuleville luokilleni ovat kyllä kaikki tervetulleita, mutta pelkään ei-eristävän opetuksen olevan myös tasapäistävää: nopeasti oppivat kärsivät hitaimpien oppilaiden erityishuomioinnista. Saman jutun huomasi jo syksyn Norssi-harjoittelussa, kun luokan villimät lapset saivat hiljaiset ja tunnolliset vaivautumaan ja valittamaan siitä, että opiskelu ei oikein edisty sellaisessa luokassa.

Toki erityislapsia on muitakin kuin vain pikku häiriköitä. On myös erilaisia fyysisiä ja henkisiä vaikeuksia, kuten kuulo-, näkö- ja liikuntarajoitteita tai aivovammaa ja oppimisvaikeuksia... Mutta kun me opettajat emme ole lääkäreitä, kuntouttajia, psykologeja tai terveydenhoitajia. Saati erityisopettajia. On totta, että opettajan ammatti on täysin ihmissuhdetyötä, mutta on meidänkin venyvyydellä rajansa (toim. huom. itse yletän varpaisiini).

UNESCOn luoma Salamancan julistus inkluusiosta on allekirjoitettu Suomessa jo 1994, eikä inkluusiossa olla tämän pidemmällä. Tilastojen mukaan Suomessa on erityisluokkia lähestulkoon eniten maailmassa. Mister Saloviita väitti artikkelissaan (jota meidän piti kommentoida opiskelun nimissä), että opettajat välttelevät (laiskuuttaan?) isompaa työtaakkaa ja vastuuta eivätkä tämän takia halua toteuttaa inkluusiota. Mielestäni kyse ei ole kuitenkaan välttelystä - ainakaan kaikissa tapauksissa. Itse koen asian pikemminkin niin, että a) pelkäisin omien kykyjeni riittämättömyyttä inkluusion vaatimuksissa b) kaipaisin lisäresursseja opetuksen avustamiseen c) teen opettajana töitä myös "virallisen" työajan ulkopuolella, joten en halua käyttää enempää omaa aikaa HOPSeja ja HOJKSeja suunnitellessa.

Meillä oli siis eilen syksyn lukupiirin kokoava tapaaminen eilen, ja keskustelimme näistä aiheista siellä paljon, jopa kirpeäänkin sävyyn... Ja opettaja vaikutti olevan jo toivoton tapaus, täysin aivopesty inkluusiolla. Siitä syntyi tämä paatos.

Let it snow, let it snow, let it snow!

Ihanaa, vihdoinkin talvi lumella! Tämä on tosiaan lyö jo pian jopa viime vuonna näkemäni lumimäärän: Ruotsissa oli yksi päivä lunta, Itävallassa huipuilla sitä näki viikon verran ja Suomessa pääsiäislomalla reilun viikon. Sain jo ensimmäiset puolittaiset lumipesutkin, saakeli! Tämä kostetaan ;)

On kyllä mukavaa, kun syksy kääntyy taas marraskuun kautta jouluksi. On ollut ihan käsittämättömän kiireinen lukukausi, työt ja opeharjoittelu ovat vieneet mehut melkein täysin. Opeharjoittelu Norssilla loppui marraskuun alussa, ja nyt on taas silmät ja korvat täynnä kasvatustieteen luentoja ja esseentekoa (ja tietysti pikkujouluja). Saimme tietää pari viikkoa sitten myös ensi kevään harjoittelupaikat, pääsen korttelin päähän kotoa, Kansalaisopistolle. :) Siellä minun tehtävänäni on opettaa kotouttamiskoulutuksessa olevia maahanmuuttajia. Taso on hidas suomi 1. Se tulee siis vaatimaan paljon kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä tuntien pidossa ja suunnittelussa, mutta uskon, että se on todella hedelmällistä - varsinkin jos löydän kevään soveltavan harjoittelun paikan Italiasta. Alkeitten opettaminen on kuitenkin aina jännä paikka opettajallekin, koska sillä rakennetaan opiskelijan kielitaidon perusta.

Olin eilen ohjaamassa keskustan läksykerhossa maahanmuuttajia. Läksykerho pistää aina taidot koetukselle: molemmilla kerroilla olen joutunut ohjaamaan jotain sellaista, josta ei ole mitään käsitystä. Edellisellä kerralla autoin hoitoalan tehtävissä ja eilettäin sitten teimme yhdessä palkanlaskennan harjoituksia. En ole ihan varma, onko suomi toisena kielenä -opetus minun alaani, koska se on hyvin kielioppipainotteista (tämä on ainakin minun muistikuva tokalta vuodelta) mutta viimeistään kevään s2-harjoittelussa sen näkee... Viihdyin Norssilla todella hyvin, koska siellä tuntiopetus ei ollut pelkkää kieliopin jankkausta. Kieliopilliset asiat käsiteltiin lähinnä aineita tarkastaessa.

Nyt pitäisi vielä hetki sinnitellä töissä ja sitten juosta kaupungilla hoitamassa siskon synttärilahjaa ja muita asioita... Eilenkin päivä venyi lähes 12-tuntiseksi, joten joulun vähäiset vapaapäivät tulevat kyllä tarpeeseen. Viimeinen koulujuttu on 15.12. ja koulu alkaa taas 5. tammikuuta. Onneksi on edes lunta, toivottavasti kestää synttäreille asti.

Kuumaa juotavaa

Näin syksyn ja talven taitteessa, viileillä keleillä kaipaa aina kuumaa juotavaa. Eilenkin Fifi haki meille punaista glögiä, jota sitten nautiskeltiin kynttilän loisteessa. Joulu tulee... :)

Paljon muitakin muistoja liittyy höyryävän kuumiin juotaviin. Esimerkiksi kerran ensimmäisenä opiskeluvuonna olin eräänä päivänä todella surullinen ja yksinäinen. Olisin kovasti halunnut kaakaota olon helpottamiseksi, mutta keittiön kaappi ilmoitti ei-oota. Siitä eteenpäin olen varmistanut, että kaapissa olisi aina kaakaota hätätapauksia varten. :)

Toisena opiskeluvuonna muistoihin jäi persikkatee. Pohdimme Huutiksen kanssa minun talon katolla elämää, söimme suklaata ja joimme persikkateetä termarista. Oli hieno, tähtinen taivas, raikas ja kuiva sää ja varmaan vähän pakkastakin. Toisena muistona tokalta vuodelta jäi myös glögittelyt Sumaelman kanssa. Kävimme hyppytunneilla nautiskelemassa kupin tai kaksi terästettyä Kruunuglögiä. Kirjallisuuden luento meni kovin hilpeästi. ;)

Kolmannesta vuodesta on jäänyt myös mieleen kaksi juomaa. Toinen on Karpon tarjoama vaalea glögi, se oli mukavan omenaista ja lämmittävää. Silloin se oli ehkä vain glögiä, mutta sittemmin aika on tehnyt siitä melko symbolisen... :) Toinen juoma kolmannesta vuodesta oli Riikan opettama inkiväärijuoma Uppsalassa: kuumaa vettä, muutama viipale tuoreesta inkivääristä ja hunajaa oman maun mukaan.

Tänä vuonna sitten juomat ovat olleet mustaherukkamehu ja jopa kahvi, yllättäen! Fifi tarjoili minulle mustaherukkamehua, kun olin kipeä syksyllä. Se toi mieleen lapsuuden, kun äiti lämmitti meille itse tekemäänsä mustaherukkamehua, kun minä tai Sumppi olimme kipeinä. Tänä vuonna on koulukin osalta tullut juomaelämyksiä. Opeharjoittelun myötä olemme olleet todella paljon päärakennuksella luennoilla, jolloin kahvilaa on hyödynnetty ahkerasti. Olen oppinut juomaan kahvia, mutta vain sitä päärakennuksella tarjottua + puoli litraa maitoa. Muualla maistuu kitkerältä. :)

Ennen ajanlaskun alkua

Historia on kiva asia. Niin mennyt aika kuin lähihistoriakin tai tulevaisuus historiana puhuttaessa. Kävinpä juuri oikein loisteliaalla illallisella tunnelmoimassa mennyttä aikaa ja visioimassa uudesta. :)

"Ever since that night we've been together.
Lovers at first sight, in love forever.
It turned out so right,
For strangers in the night."

Tyylillä jo 40 vuotta

Olisikohan taas aika kirjoitella? On ainakin tapahtunut paljon, ja mielikin on paljon parempi kuin viimeksi naputellessa, mukavaa. Ehkä myös tämän blogin pääasiallista tehtävää eli opetusharjoittelutilitystä voisi välillä muistaa toteuttaa teksteissään...

Tyyliä olivat Pörssin vuosijuhlat ja kavaljeerini Huutis frakissaan (tulipas paljon vierasperäisiä sanoja samaan lauseeseen). Illallinen Rantasipissä oli mahtava, minä olin aivan myyty sille meiningille. Ja Vipalta lainattu iltapuku sai myös kehuja, tunsin itseni tosi nätiksi. Hiukset olin väkertänyt itse simppelille nutturalle. Aikamoista kilpavarustelua tuollaiset iltajuhlat kyllä ovat.

Juhlien jatkot olivat sitten Aalto-salilla, josta karkasinkin lopulta Giggliniin "hyvissä ajoin", jo joskus puoli kolmen aikaan. Ihmettelin vaan kovasti, kun ei ollut jonoja! :D Vedin aika maratoonia ympäri baaria, kun ei millään meinannut etsimäni löytyä. Muistelen kuitenkin nähneeni siellä muutaman tutun ihmisen, keitähän mahtoivat olla... Varmaan jotain ihailijoita. ;)

Lauantaina oli sitten sillis Muuramessa. Viiden tunnin unet alle, tukeva meikki naamaan, haalarit niskaan ja Harjulle, sieltä bussiin, bussilla Birraan (tai oikeastaan siihen pihalle vaan), Birrassa - nyt, Tuna, tarkkana - nelosolutta ja sitten matka jatkui Tuomiston tilalle. Tarjolla oli ruokaa ja juomaa hyvän seuran lisäksi. Paradoksaalista tosin oli sillis ilman silliä, joten ehkä parempi nimi olisi ollut lihapullis tai nakkis.

Tyylillä vedin myös stage divingit, kun bändi soitti ja ihmiset juhlivat tanssilattialla. Vuosijuhlintani alkoi vaikuttaa jo hiukan triathlonilta, kun minun divingit menivätkin syvyyssukelluksena: käsien päällä keikunnan jälkeen yleisöltä vähän lipsui ote ja löysin itseni maasta ilmat pihalla. Ilta kuitenkin jatkui voitokkaasti aina puolilleöin, jonka jälkeen laji vaihtui vesiurheilusta takaisin yläilmoihin: lennonjohto kysyi arvioitua laskeutumisaikaani. :D Totesin polttoainetankkauksen loppuneen jo, joten lähdin liitelemään kohti kotilentokenttää. Matka oli aika usvainen, joten maisemista ei paljoa muista...

Lasku sujui kuitenkin heikosta näkyvyydestä huolimatta yllättävän pehmeästi. Perillä ilmoittauduin reippaasti kapteeni Aholle ja stuertti Metsolle ja poistin lentoa haitanneen peilin seinältä. ;)

Viikonlopun juoksenteluiden, sukelteluiden ja lentelyiden saldona on iloinen mieli ja lievä aivotärähdys. Voisin ehkä säästää korrektit puheet opettajuudestani toiseen kertaan...

Kiitos, Pörssi!

"Tahdotko, että sut pois näistä kuvioista veisin..."

Ei ihan se absoluuttisesti parhain aamu. En edes oikein tiedä, mistä tämä turhauma kumpuaa. Eilen oli kuitenkin hieno päivä, sain paljon aikaiseksi ja kiitos jäsen M:n, sain vielä Metallican keikallekin lipun ensi kesäksi. Jau!

Osittain tämä tympeä fiilis johtuu siitä, että hölmöilin erään artikkelin kirjoituksen kanssa eli nukuin inspiraationi ohi. Koetin illalla sitten muistiinpanojen pohjalta kirjoittaa kyseistä tekstiä, mutta siitä tuli vain uskomatonta sönkötystä. Kertsiä mukaillen tuli vissiin joku taantuma ysiluokan tasolle :P

Toinen syy tähän kitkerään oloon lienee se, että tänään ei lopu tekeminen kesken. Kahdeksasta iltakahdeksaan on oppitunteja, luentoja ja töitä, huoh. Tiedän, että aika kuluu nopeasti, mutta nyt päivän agenda ei vaan tunnu viihtyisältä ajatukselta.

Nyt pitäisi lähteä opettamaan lukioryhmää. Onneksi tunti on pääasiassa ohjaamista kirjakeskusteluihin ja raportin kirjoitukseen, joten 100-prosenttinen läsnäolo riittää, eikä tarvitse sitä 110 prossaa itsestään taikoa.

"I like work: it fascinates me. I can sit and look at it for hours."
- Jerome K. Jerome, englantilainen kirjailija

Kotona

Jälleen kotona Varkkilassa pikavisiitillä. Tulin keskiviikkona ja tänään olen jo lähdössä pois Tellu-tädin kyydillä. Olen vaan rentoillut, syönyt ja saunonut... Tekee hyvää. Kun Jykylän kouluilla on syysloma, on myös meillä harjoittelijoilla, kivaa!

Eilen sain myös kummitytön kylään, todella mukavaa sekin. :) Tosin viekussa nukkuminen ei ollut yhtä hauskaa (vaikka suloista olikin!), koska vähän väliä säpsähdin hereille, kun joko pieni jalka tai käsi läpsähti kylkeen tai naamalle. Oli kummitädin hammaskaaret uudessa muotoilussa :D

Huomenna on sitten maturiteettikoe proseminaarin pohjalta. Iiks.

Tänään kuitenkin ensin takaisin kotiin Keski-Suomeen ja sitä rakkainta tapaamaan! :)

Mahdoton maanantai :)

Meni turvallinen tiistaipäivä,
tuiki tavalline keskiviikko,
tuttu torstaikin taisi mennä
koko vikko sitä samaa taas:
rauha maass'

Mä kävelen kadulla niin kuin nyt kadulla kävellään
kun sitten nään tän ilmestyksen
ensi silmäyksen myötä
saankin kädet täyteen työtä tässä rakkaudessa nähkääs

Meni muutamia viikkoja lisää
hurman hetkillä hulluus marssii sisään
ja kysyy: onkos täällä rakastavaisia
mä taisin tulla oikeaan paikkaan

ja niinpä nyt
sinä saat minut kiehumaan,
minä saan sinut kiehumaan
ja yhdessä asutamme maan jonka nimenä rakkaus on

Hulluuteen, tälläiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

menee toraillessa tiistaipäivä
mykkäkoulussa keskiviikko
torstai on epätoivoa täynnä
ja perjantaikin kovin pitkä

tästä kaikesta saa helposti kyllikseen
minne katsonkin aina punaista nään
mun pää paisuu
mä hakkaan sitä seinään
nään mustaa verkalleen

kunnes taas ymmärretään toisiamme
kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa
ja ymmärrystä niille joilla on vain niiden
tasainen kelkkamäki hautaan

Ja niinpä taas sinä saat minut juopumaan
minä saan sinut luopumaan
leikiten antautumaan tällä maalla,
jonka nimenä rakkaus on

eikä tässä yhtään missään
ole mitään normaaliuteen viittaavaa
rakkaus on pesti hulluuteen

Kaikki hyvin?

Ookoo, okei, okrupokru, okra, oukei, okee... Moneen muotoon on kyllä taipunut alkuperin englantilainen sanonta OK. Sitä tulee itsekin käytettyä aivan varmasti joka päivä, niin sopiva se on suomalaiseen suuhun, mutta vasta pari vuotta sitten opin, mistä alkuperäinen OK on kotoisin. Tuskin kovin moni muukaan vastausta tähän ihan lonkalta osaa heittää?

Tutkin nimittäin ala-asteen enkunkirjojani tuossa ensimmäisen opetusharjoittelun alla, ja tuolloin englannin kirjoina sattui olemaan O.K. English! -sarja. Sen otsikko ei vain millään tavalla auennut minulle, vielä kymmenen vuoden jälkeenkään.

Lueskelin sitten vähän lainasana-artikkeleita ja sieltähän se vastaus löytyi: OK tulee sanoista "all correct" ja vieläpä niiden lausutusta muodosta "ool korrekt". Englanninkielinen lehdistö oli käyttänyt tätä ilmaisua lehtijuttujen päätteeksi, jotta toimitus tietäisi, että artikkeli on valmis sillään.

Jenkit ja britit pääsisivät paljon helpommalla, kun kirjoittaisivat vaan samalla tavoin kuin lukevatkin! ;D

Tosi-tv

Meidän media-ryhmätyö opeharjoittelussa käsittelee aika pitkälti "nykytelevisiota". Yksi tämän hetken pääpiirteistä on tietenkin tosi-tv ja ideoitiin tänään päivällä hyvää tosi-tv -formaattia Karpon kanssa. Lueskelimme ensin Marko Ahosen kolumnia Keskarista (hällä oli joku huutokauppatositeeveeidea) ja innostuimme sitten miettimään, mikä on ollut ensimmäinen suomalaisvetoinen tosi-tv.

Ihka eka taisi olla Suuri Seikkailu, jossa ihmiset vähän survivormaisesti suorittivat joukkueittain seikkailutehtäviä muun muassa Posion ja Suomenlinnan maisemissa. Mietittiin kuitenkin, että onhan sitä muutakin realitya ollut, esimerkiksi eduskunnan täysistunnot! :D

Täysistuntoja on jo pitkään näytetty telkkarista, siellä on aina paikalla mielenkiintoisia persoonia ja lisäksi porukka näyttäisi jakautuvan jotenkin joukkueittain. ;) Uudistuneiden salisysteemeiden myötä tätä villiä formaattia voi seurata myös netistä reaaliajassa ikään kuin tällaiseen 24/7-malliin. Joka neljäs vuosi on lisäksi pudotusuhka, jolloin yleisö voi antaa äänensä niille, joiden haluaa pääsevän jatkoon - myös täysin uudet eduskunta-asukkaat ovat mahdollisia! Äänestyksen vastuuttomuus lienee kuitenkin kyseenalaista, koska välillä satunnaisen ääniryöpyn seurauksena kaiken maailman tonyhalmeet pääsevät saliin.

Pientä idolsimaisuutta kisaan saataisiin sillä, jos eduskunnan puhemies arvostelisi jokaisen puheenvuoron asiasisällön lisäksi myös puhujan ulkoisen olemuksen ja äänenkäytön. "Mun mielestä tuollainen pälvikalju ei ihan sovi siihen genreen, mitä me haetaan meille tänne eduskuntaan." "Mä diggaan kyllä sun tyyliä, magee soundi tossa sun pikkasen nasaalissa äänessä." "Voisko herra pääministeri arvostella tän esityksen, kun mä oon jäävi arvostelee, kun me ollaan samaa puoluetta." "Noi on ehkä paskimmat lakialoitteet, mitkä oon ikinä kuullut eduskunnan historiassa."

Pienelle Eduskuntaextra-ohjelmalle on myös tilaa: siellä voitaisiin haastatella niitä, joilla on esimerkiksi eniten poissaoloja täysistunnoista, siis koottuja selityksiä. Vetäjänä voisi olla vaikka Anni Sinnemäki - jos Vappu Pimiä kirosi tv-lähetyksessä, niin Anni osaisi kyllä sen keskisormen näyttää, kuten kerran eduskunnan kahvilassa kävi.

Viimeisenä herkkunahan kaikessa olisi maksullinen kamera, jolla pääsee jo ihan kunnon ronskille tirkistelytasolle. Se vastaa nimittäin siihen kysymykseen, mihin Tanja Karpelan vetoketjun avaten pääsee. ;) Se sijoitettaisiin tietysti suuren salin vessaan, ja sen nimi olisi luonnollisestikin Istuntokamera. :D

Iskulauseideoita

Tänään EN aio tehdä koulutehtäviä! Tein eilen aamulla pari tuntisuunnitelmaa, jotka lähettelinkin jo ohjaajalle. Lisäksi tein Hankalan tunnille meidän media-ryhmistä aika paljon... Että sellainen darra-aamu oli eilen. ;)

Nyt juuri kävin aamusuihkussa (tiedän, on tosi "aamu") ja keksin siinä pari hyvää iskulausetta naisten käyttöön näin lauantain kunniaksi! :) Itse en ole näitä käytännössä kokeillut, mutta josko joku testaisi miten nämä toimii. Yleensä kun kirjoitan näin, että voisiko joku kokeilla tätä reseptiä/drinkkiä/teoriaa/viiniä/iskulausetta, niin Huutis on ekana kokeilemassa. Jospa kuitenkin nyt joku sinkkuystävättäristäni reagoisi tähän ensin... ;D

"Hei, huomasin just, että mun kynsilakka sopii todella hyvin sinun silmien väriin!"
"Oliko sun tyttöystävä tossa vai voinko mä iskeä sen?"
"Anteeksi, viittitkö kattoa, näpöttääkö minun nännit?"

Ja pakkien tullen...

"Oliko sun vanhemmat jotain rahtilaivoja, kun oot tollanen hinaaja?"

Päivän reilu

Laiskanlinnanneito palkitaan tänään "Päivän reilu teko" -palkinnolla. Eilisten approiluiden jälkeen olin vielä sen verran tolkuissani kotiin tullessani, että muistin laittaneeni avaimet kotona omalle paikalleen avainnaulaan. Mutta kun olin aamulla lähdössä töihin, avaimia ei löytynyt mistään, vaikka käänsin koko kämpän ympäri. Sitten soitin vielä Fiffelle, josko neiti olisi nähnyt mun avaimia missään. Siinä sitten puhelimitse niitä vielä hetki etsittiin, kunnes Laiskis totesi, että ne olivatkin hänen laukussaan - oli epähuomiossa napannut molempien avaimet - ja hän itse oli My Way -messuja vetämässä. :D

Ei muuta kuin jalan sitten töihin pyöräilyn sijaan. Kotiovella lähtiessäni ajattelin vielä, että onko jotain, mitä tarvitsee, koska ovea ei enää uudelleen auki saa. Päätin, ettei ole, ja juuri kun lukko naksahti, muistin: sateenvarjo. D'oh!

Nyt kävi näin. :D

Parasta aikuisuudessa...

...on edelleenkin se, että saa itse valita ruokansa. ;)

Terveisin Heli ruokatunnilta, eväinään kuningatarjädetuutti ja mandariineja

One

Oli ihan huippua kuulla eilen Kharmassa illan viimeisenä biisinä U2:n One. :) Tuli hyvä ja lämmin olo...

Is it getting better
Or do you feel the same
Will it make it easier on you now
You got someone to blame
You say...

One love
One life
When it's one need
In the night
One love
We get to share it
Leaves you baby if you
Don't care for it

Tautisen hyvää!

Olisi vaan pitänyt uskoa toissaviikolla sitä työterveyshoitajatätiä. Hän sanoi mulle, että vaikka on nuori ja energinen, niin silti pitäisi välillä vähän rauhoittaa menoa, koska elimistö ei kestä kaikkea. Tästä huolimatta oon vaan jatkanut noita ympäripyöreitä päiviä ja tietysti välillä juhlinutkin turhia säästelemättä... Nyt lopputuloksena on se, että tänä aamuna oli kurkku kipeä, yskitti, kuumetta ja lisäksi ääni oli sellaista pihinää, että Karpo joutui soittamaan minulle lääkäriajan. Olen ollut kahden kuun aikana oikeasti sen kolme, neljä kertaa kipeänä! Tänä aamuna hävetti laittaa Naukkikselle viesti, että olen yllättäen taas pois pelistä.

Onneksi kotona sai ensihoitona makaronilaatikkoruokintaa ja Laiskanlinnanneito lämmitti minulle mustaherukkamehua. <3 Hyvää! :) Lisäksi sain hältä myös henkistä evästystä flunssan nujertamiseen: "Sun pitää vaan maata ja juoda." :D Ja nyt sitten olen kuin paraskin runkkari tukkupakkaus nenäliinoja koneen vieressä.

Pitäisi kolme päivää kuulemma malttaa sairastaa, mutta ainakaan kouluhommat eivät juuri odota, joten pitää taas kohta jatkaa sitä Inclusive Teachingia. Se kirja on muuten oikein bueno, lueskelin eilen jo parisenkymmentä sivua. Kunhan vain särkylääkkeet taas tehoaisivat...

Oppimista oppimassa...

Uusi viikko. Kipeä sellainen. Olen ollut tässä kuukauden aikana jonkinlaisessa jatkuvaisflunssassa, tauti ei tunnu parantuvan ollenkaan. Outoa. Yleensä en ole juuri milloinkaan kipeä... Väsyttää ja jomottaa. Viikonloppua en edes kommentoi. Pitänee kohta purjehtia apteekkiin...

Tänään vietin koko päivän Norssilla, lähinnä observoimassa ryhmiä, joita opetan lähitulevaisuudessa. Sen jälkeen olisi ollut vielä yksi luento Fennicumilla, mutta ajattelin ottaa vähän ommoo lommoo. Ja kuinkas ollakaan, tulin sitten äsken kotiin ja katsoin sähköpostit: siellähän oli juurikin samaisesta luennosta ensi viikon osalta tiedote, että tuntia ei järjestetä. :P Olisin voinut taas vähän paremmin haistella, milloin kannattaa skipata.

Muuten luennot ovat vähentyneet nyt onneksi rutkasti ja alamme päästä opetusharjoittelussa itse asiaan, opetukseen. Huojentavaa on se, että meissä on suhteellisen monta opiskelijaa, jotka eivät ole koskaan tehneet oikeita sijaisuuksia tjsp, minä mukaan lukien. Ohjausta saa siis vaikka kädestä pitäen, jos nyt sattuu ihan hukassa olemaan, ja vertaistuki on kivempaa, kun kaikki me harkat olemme melko samanlaisista lähtökohdista.

Tänään esittelin jo ohjaajalleni Tuulille ensimmäisen opetussuunnitelman ysiluokan tuntia varten. Pitäisi ohjata lapsukaisia tekemään kirjallisuuskansiota valitsemastaan kirjailijasta. Monet olivat kuulemma valinneet nykykirjailijoita, joten saa nähdä, loppuuko neiti Gradun tietämys tässä vaiheessa, kun alkaa tulla kinkkisiä kysymyksiä... Sain kuitenkin tuntisuunnitelmasta hyvin kiitosta, koska olin ottanut tunnin rakenteen lisäksi huomioon painotukset (mikä on tunnin ydin) ja sitten tietysti tunnin tavoitteet. :)

Ensimmäinen opetustuokio on tosiaan torstaiaamuna. Sen jälkeen pitäisi samaiselle luokalle opettaa prosessikirjoittamista ensi maanantaina. Muuten hyvä, mutta itse inhoan prosessikirjoittamista yli kaiken! :D Tykkään vain istua koneen tai paperin ääreen ja tykittää tekstiä niin kauan kuin sitä irtoaa. Sitten lopuksi tarkistaa teksti silmäillen, tehdä korjaukset ja kirjoittaa täydennykset, jos jotain sellaista tarvitsee. Viimeksi (olisiko ollut ensimmäinen kerta elämässäni) kirjoitin prosessimallilla, kun olin ylioppilaskokeessa. Sekin oli vähän pakosta, kun arvosteltava versio pitää aina mustekynällä kirjoittaa, joten eka vedos oli lyijykynäilyä.

Huomenna on pelkästään töitä ohjelmassa. Tänään voisin syventyä pitkästä aikaan lukemaan Inclusive Teachingia ja valmistelemaan taas lisää tunteja. Jotain rentouttavaakin voisi tehdä, lähinnä siis esimerkiksi lukemista. Perjantainakin oli hauskaa lukea Huutiksen kanssa Akkareita piiiiitkästä aikaan. Minulla on niitä taas muutamalta viikolta rästissä... Bongasin tänään Norssin äikänkirjastossa Paolo Coelhon "Santiagon unelmat" -teoksen ja olin jo riemumielin nappaamassa sitä mukaani, mutta takakantta lukiessani tajusin, että sehän olikin "Alkemistin" eriniminen suomennos. Pööh. Ei siinä mitään, hyvä kirja, mutta sen olen melkeinpä viimeisimmäksi lukenut.

Lähtölaskenta lauantaihin

Miten koko viikonlopun nimi ei voisi olla lauantai? Perjantaina on kuitenkin aina vähän nihkeää lähteä esimerkiksi ulos, koska "ei perjantaina ole ketään missään, vasta sit lauantaina". Lauantai on juuri siksi kiva, koska se on lauantai! On saanut nukkua myöhään aamulla (lue: puoli ysiin) ja illalla voi rietastella vaikka mitenkä myöhään, koska seuraava päivä on vielä vapaapäivä. Kuitenkin seuraavan päivän nimi on sunnuntai, joka on nykyisin menettänyt aika pahasti pyhän olemuksensa. Se on lähinnä väliinputoaja lauantain ja maanantain väliin: velvollisuudentunto heräilee varovaisesti seuraavan viikon haasteita kohtaan ja samalla on kuitenkin kyse vapaapäivästä, josta pitäisi osata nauttia.

Toiseltakin kannalta kalenterin päivät ovat alkaneet ihmetyttää minua: Tapanani on plarailla luennoilla levottomana kalenteria, ja eilen vilkaisin sitten tarkemmin kuluvan viikon nimipäiviä: Mauri, Mielikki, Alvar, Auno, Kullervo, Kuisma, Vesa, Arja. Noista nimistä laittaisin maksimissaan Vesan lapselleni nimeksi! Muut ovat oikeasti vähitellen jo niin harvinaisia, että kuuluisivat kansallismuseon kokoelmiin. Eivätkä nuo esihistoriallisen kuuloiset nimet rajoitu vain kuluvaan viikkoon, niitä löytyy selailemalla vielä paljon lisää. Toivottavasti ulkomailta Suomeen muuttaneet eivät katso suomalaista nimipäiväkalenteria valitessaan mahdollisille lapsilleen suomalaisia nimiä!

Miten voi olla niin mahdotonta saada uusia nimiä kalenteriin? Esimerkiksi kummityttöni nimi on Karita. Tuo nimi on jo aivan tavallinen ja suomalaiseen suuhun sopiva, mutta kalenteriin tulossa "jo" vuonna 2010. Kuitenkin mulla oli kanssa aikanaan luokkakaveri, jonka nimi oli Karita, eli tämä ei ole ihan uusi juttu.

No, puolen tunnin päästä alkaa vihdoin minullakin viikonloppu. Aloin laskea tunteja eilen kahden aikaan eli tasan 24 tuntia sitten. Tänään ohjelmassa sulkapalloa, syömistä, ehkä siskoa ja sitten vaan oleilua. Huomenna työporukan kanssa syömään ja pitkästä aikaan Ryynibyyn yöhön. :)

Aamu

Usein herään ennen kuin herätyskello soi. Olen kyllä aamuvirkku, mutta ennakoiva herääminen johtunee myös siitä, että inhoan kellon pirinää - tai oikeammin puhelinta, koska herätys on nykyisin aina kännykässä. Jos herään syvästä unesta siihen riivaavaan ääneen, minulla tulee melkein poikkeuksetta vatsa kipeäksi aamupäivän ajaksi silkasta säikähdyksestä. Hassua, mutta käytännössä ei niin hauskaa.

Ennen ponkaisin kellon soidessa suoraan ylös sängystä ja heräsin vasta siinä vaiheessa, kun pesin naamaani. Nykyisin maltan vähän aikaa heräillä ja venytellä sängyssä ennen kuin kiiruhdan aamusuihkuun. Suihkussa meneekin sitten aina oma tovinsa, koska suht pitkien hiusten pesu ei ole se nopein homma. Yleensä kuitenkin selviydyn suihkusta pois kymmeneen minuuttiin. Viimeisenä tykkään laskea suihkusta vähän viileämpää vettä, sillä mikään ei tunnu ihanammalta lämpimän pesun jälkeen kuin vielä pieni, raikas huuhtaisu.

Kuivautumisen ja ihon rasvailun jälkeen alkaa aamun tylsin vaihe, vaatteiden valitseminen. KOSKAAN ei oo MITÄÄN päällepantavaa! :D Kun vaatteet on päällä, on sopiva hetki kaivaa meikit esiin ja tuunata naama päiväkäyttöä varten. Meikkaaminen ei kylläkään vie enempää kuin varttitunnin, joten kiireaamuina olen alle tunnissa lähtökuosissa. Hiukset ovat tätä nykyä vähän vaiheessa, joten niiden laitto vie ehkä sen kaksi minuuttia. Harjaa, kampaa ja lakkaa. Pitäisi itse asiassa saada aikaiseksi kampaajakäynti, koska taas kesän aikana sitä on antanut hiuksen vain kasvaa ja välillä olen värjäillyt vaan vähän juurikasvua pois. Ajattelen tätä joka aamu peilin edessä, mutta mitään ei tietystikään tapahdu pelkästään ihmetellen.

Aamupalatottumukseni vaihtelevat. Joskus muksuna söin aina aamupalaa, koska äiti oli tietysti sen tehnyt valmiiksi. Sitten joskus yläasteella lopetin aamupalastelun, kun ei vaan nälättänyt aamuisin. Lukion tokalla aloitin mutustamaan muroja ja leipää taas ja tapa jatkui kyllä yliopistossakin. Uppsalassa se huipentui siihen, että söin joka aamu jopa aamupuuronkin (siellä myytiin hyviä kaurahiutaleita). Suomeennuttuani syöpöttelin edelleen aamuisin, mutta lopulta tapa väistyi taas toistaiseksi. Nyt nimittäin tuntuisi siltä, että minun rytmilleni - aamuvirkkuudesta huolimatta - sopii paremmin, että lounas on päivän ensimmäinen ruoka, kunhan sen vain saa tarpeeksi ajoissa.

Yleensä aamuuni jää vielä noin 15-30 minuuttia vapaata aikaa ihmetellä, jonka käytän koulujuttuja vilkuillen tai koneella viivähtäen. Siitä huolimatta lähden aina välillä vasta aivan viime tinkaan kouluun tai töihin, taivas tietköön miksi.

___________________________

Tässä tekstissä oli ideana treenikirjoittaminen eli mahdollisimman yksityiskohtainen kuvaus jostain asiasta, tällä kertaa aamustani. Mahtavan keskittymiskykyni ansiosta turhauduin tosin jo ennen puoltaväliä ja en jaksanutkaan ihan kaikkea sitten tähän kuvailla. Tuskinpa ketään oikeasti minun ripsentaivutukset niin kovin edes kiinnostavat! :D

Treenikirjoittaminen

Nyt pitäisi kirjoittaa puolipakosta. Yksi aihe oli minulla mielessä tälle päivälle muutenkin blogiin, mutta se saa odottaa nyt huomista...

Pitäisi huomiselle Vilijonkan luennolle olla oma, vapaavalintainen teksti, jonka pohjalta tutkaillaan sitten niin sanottua treenikirjoittamista. Meillä on aineistona Natalie Goldbergin kirja "Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle". Tuossa olisi nyt viisitoista vaihtoehtoista aihetta / tapaa aloittaa, mutta en osaa vielä valita. Yksi aihe on "Keitä olet rakastanut?". Se lista ei olisi järin pitkä. :P

Toinen hyvä aihe voisi olla "Mikä eläin olet?". Tykkään nimittäin kovin kovasti pupu-lempinimestäni. :) En tiedä, olenko pehmeä ja suloinen (veikkaisin itse päinvastaista), mutta ajatuksella on aina kiva leikkiä. Yksi kirjan mainitsema vaihtoehto olisi puolestaan sukeltaa runokirjoihin ja valita sieltä joku säe, jolla aloittaa tarina. Tommy Tabermannin kokoelma "Tähtiä kämmenellä" olisi otollinen, mutta en halua tehdä liian henkilökohtaista tekstiä. Tekstiä ei ole pakko näyttää luennolla kellekään, mutta itse tekisin mieluummin vähän neutraalimman tekstin, jotta sen voisi vaikka täälläkin julkaista.

Pitää miettiä...

Puumala

Vieläkin kotiinpääsyä odottamassa töissä. Voisi sytyttää kynttilän päivän tapahtumien jälkeen... Tuli inspiraatio kirjoittaa vähän lisää, kun lueskelin Ylioppilasaineita 2008 -kirjaa. Liityin nimittäin ÄOL:n jäseneksi ja sain ison nivaskan materiaalia, kuten Virkkeitä, Kielikellon ja tuon kirjan sekä historiakatsauksen ylioppilasaineeseen. Tutkiskelin s2-tehtävänantoja (siis suomi toisena kielenä) ja sieltä sattui yksi aihe erityisesti silmiin: "Aristoteleen mukaan onnellisuus on elämän päämäärä. Ota kantaa niihin keinoihin, joilla nykyihminen pyrkii kohti onnellisuutta."

Omasta mielestäni elän todella onnellista elämää - vastoinkäymisetkin kuuluvat täydentämään kokonaisuutta. Viime viikonloppuna olin Huutiksen eli herra Fuksin mökillä ja se aika oli aika lailla samanlainen kuin edeltävä viikonloppu kotikulmilla eli hyvin primitiivistä onnellisuutta tuova.

Mitkä olivat sitten ne keinot ja asiat, jotka saivat minut onnelliseksi? Ensimmäinen asia oli perjantaina se, kun pääsin töistä ja sain pussillisen karkkia. Seuraavana asiana nautin makeista päiväunista Oliverin auton kyydissä. Kolmas juttu oli kauniit maisemat Saimaan rannalla, ja niistä kaikista parhaimpana kaunis mökin seutu. Vaikka lauantaikin oli vähän sateinen päivä, en edes osannut murehtia siitä, koska luonnon keskellä oli niin hyvä olla. Ei ollut häiritsevää meteliä - mitä nyt vähän perhe S möykkäsi. ;)

Myös saamani huolenpito teki hyvää. Olin aluksi vähän murheissani reissussa, mutta kun äiti S piti minusta yhtä hyvää huolta kuin oma äitini pitäisi, se tuntui äärimmäisen mukavalta, ja niin tuska lievittyi hiukan. Olo oli Puumalassa todella kotoisa, vaikka olin järkyttävän väsynyt männäviikosta. Ei velvollisuuksia, ei kiirettä... Ruoka oli valmiina ja sauna lämmin, kunpa olisin osannut sanoa ääneen, miten kiitollinen olin ja olen. Edes pään hakkaaminen Ratu-paatin ovenkarmiin (neljästi, en vaan opi) ei pystynyt sitä syvimmän tason hyvää oloa viemään.

Sunnuntai oli puolestaan niin kirkas ja aurinkoinen, että migreenikipujen jälkikohmeinen pääni sekä valonarat silmäni olivat hiukan hämmennyksissä aamulla. Mutta lääkkeet löytyivät luonnosta: samoilu metsässä sieniä etsimässä marjoja syöden ja sen perästä pulahdus jääkylmään veteen ennen kotiinlähtöä tekivät olosta elinvoimaisen jälleen.

Vaikka olen ilmeisesti tehtävänannon mainitsema "nykyihminen", on todettava, että onnellisuus rakentuu hyvin yksinkertaisista asioista. Ei tarvitse siis turruttaa itseään millään extreme-elämällä, jotta voi olla tyytyväinen.

Miksi?!

Otsikko on nyt ainoa kysymys, kun jälleen kerran ollaan tultu tähän, että joku tekee pahaa toisille oman pahan olonsa vuoksi. Varsinkin näin tulevana opettajana tämänpäiväinen Kauhajoen kouluammuskelutapaus pistää palan kurkkuun pahemman kerran... Naamakirjassa muutamat kollegat olivat reagoineet jo statustekstillään: "...miettii, haluaako sittenkään kouluun töihin", "...miettii, milloin opettajat alkavat saada vaarallisen työn lisää" jne.

Tänään olimme opetusharjoitteluluennolla, kun tieto ampumisesta tuli. Luennoitsija (samainen Vilijonkka, opetusharjoittelun henkinen ilmavaiva) sivuutti aiheen hyvin kätevästi, tapauksesta ei puhuttu lauseellakaan neljän tunnin luennolla! Hänen mielestään oli ilmeisesti tärkeämpää opettaa tekstitaidon kokeen arviointia kuin kriisitilanteen hallintaa... Ehkä mekin olisimme halunneet puhua asiasta.

Töissä on ollut vähän vaikea ilta tämän takia. Jotenkin on huono olla, vaivaa, mikään lehtien antama informaatio ei riitä... Myös oman ensireaktion kyynisyys ahdistaa: ensimmäinen ajatus uutisen kuultuani oli "Ei kai TAAS?". Ei tällainen voi olla mitään arkipäivää, ei siihen voi suhtautua noin lamautuneesti.

Siivet

"Vaikka en osaakaan sanoo sanaakaan
Hienoja lauseita rakkaudesta vaan
Vaikenen vierelläsi sun, sellainen on sydämeni

Päivästä näen toiseen kaipuuni matkanneen
Takkini kaulukseen se tarttuu uudelleen
Painautuu rintaani vasten, sen kiinni sydämeen
Huomaan kasvaneen

Kuinka paljon siivet maksaa
Ei niitä rahalla voi ostaa
haavoilla kai ne ansaitaan
Kun uskoo melkein mahdottomaan
Niin korkeaan..."

Olen ollut viimeisen viikon verran hiukan hukassa. Elämä on ruusuilla tanssimista, mutta pitäisi aina muistaa, että niissäkin pahuksissa on piikkinsä. Tänään on onneksi edes hiukan jäsentyneempi olo... Eilen illalla kaikki kertynyt huono olo ja kasautuneet koulutyöt saivat aika pahoinvoivaksi, mutta jospa tästä alkaisi uusi, kriisitön aika.

Lapset, lapset...

Lapset ovat hurmaavia otuksia. Minulla on 5-vuotias kummityttö ja hänen lisäkseen monta muuta kivaa lapsituttavaa. Kävin tuossa myös Norssilla seuraamassa Katrin kanssa kolmannen luokan teematuntia ja viehätyin noista pikku otuksista lisää. :)

Ihan pikkuvauva-fani en ole ollut ikinä, ne ovat tahmeita toisesta päästä ja toisesta päästä haisevat pahalle. Voisikohan lapset syntyä siis vaikka tuollaisiksi viisivuotiaiksi suoraan? :D

Toinen suosikkini on nimittäin 5-vuotias Riksu. Todella skarppi tapaus, esiintynyt myös kymppiuutisten kevennyksessä "sata kertaa sipuleita istuttaneena". Nyt poika oli taas kerran yllättänyt isänsä kommenteillaan: keskustelimme ensin jäsen J:n kanssa pehmolelukissasta, joka löytyy sekä minulta että Riksulta. Minun kissani taitaa tosiaan olla vain ehkä 12 vuotta vanhempi versio. :) Riksu oli päätellyt isänsä ottamasta kuvasta, että minunkin kissa on poika, koska sillä on "työhaalarit päällä" (olen tehnyt sille siniset haalarit joskus penskana). Tarkka lapsi! :) Lisäksi ruodinnan kohteeksi eilettäin oli joutunut myös Juksu itse:

Minä:
Työhaalari, haha :D
Riksu on kyllä ihan huippu noine kommentteineen.

Juksu:
Onhan se :)
Eilen kysyi minulta: "Oletko sinä SDP:läinen?"

Minä:
Eikä, oikeesti? :D

Juksu:
Kyllä vaan. Kun se riehui ja noita papereita lenteli. Ensin sanoi "Aina näitä SDP:n papereita tulee"

Viikonlopun ihmettelyä

Huh, aivan uskomaton viikko takana. Ja lisää piisaa, tänään sovimme taas lukupiirikokoontumisessa 7 x 2 h lisää aikatauluja... Meidän pitää lukea lukupiirissä kirja Inclusive Teaching ja tehdä siitä sitten 20 hengen voimin viisisivuinen raportti, hui. Tällä viikolla tapasin myös Norssin ohjaavan opettajani Tuulin. Hän vaikutti todella mukavalta tapaukselta, vaikka tuleekin täyttämään kalenterini ties millaisilla riennoilla taas. Minun heininäni olisi kai lukiolaisten ja erään ysiluokan opetus tässä syksyn aikana. Keväällä siirryn sitten eri kouluun opettamaan, mutta paikka selviää vasta marraskuun puolivälissä.

Otimme varaslähdon viikonloppuun eilen tyttöjen kanssa luentojen jälkeen. Menimme Sohwiin istumaan oluelle ja napostelulle ja lisäksi tietysti puimaan päivän tapahtumia. Meillä oli nimittäin neljä tuntia taas näitä "Vilijonkan" luentoja, jotka saavat mukavammankin otuksen kihisemään kiukusta. Minua säälitti oikeasti ne viittomakielen ihmiset, joiden opetustarpeet luennoitsija taas sivuutti täysin. Onneksi kuitenkaan vk:t eivät jääneet sanattomiksi (vai pitäisikö sanoa kädettömiksi), vaan hoitivat asian siten, että saavat mahdollisesti OKL:ltä opetusta ihan oman kielensä pedagogiasta, ei suomen kielen. Kuitenkin viittomakielisten poistumisen jälkeen luennoitsija kehtasi väittää heidän aiheuttamaa keskustelua "kapinaksi". Uskomattoman epäkypsää. Mekin jaksoimme pyöritellä aihetta monesta kantista ja miettiä jopa ratkaisua siihen. Taisi jäädä kuitenkin filosofian tasolle.

Nyt olen sitten vielä viimeiset tunnit viiteen asti töissä, jonka jälkeen pääsee viikonlopun viettoon neiti Kandin kanssa. Lähdemme minun kotiseudulle Savon sydämeen viettämään laatuaikaa sienimetsässä. :) Herra Huu eli Huutis ei päässytkään mukaan, koska oli onneton vilustuttanut itsensä Korkkausristeilyllä. No, ensi viikolla sitten Puumalaan. Toivottavasti herra Fuksi ei peru sillä kertaa.

Olen jäänyt blogin kirjoittana blogikoukkuun vähän muutenkin. Lueskelin juuri Hesarin sivuilta Rosa Meriläisen blogia. Onhan hän jokseenkin intopiukea feministi, mutta kieltämättä tekstit ovat ajatuksia herättäviä. Ihastuttavin oli mielestäni blogitus "Perhettä ei ole", jossa puhuttiin perheen määrittelyn ongelmista. Virastotahot tykkäävät sanoa perheen määritteenä sen, että perhe koostuu ihmisistä, jotka kuuluvat samaan ruokakuntaan eli syövät samasta jääkaapista. Minä olen taas Meriläisen kanssa yhtä mieltä siitä, että perhettä voi olla ilman verisukulaisuutta tai yhteistä asumista. Ja perheeseen voi kuulua todella paljon ihmisiä, joihin olet kiintynyt, kuten lähimpiä ystäviä. Monestihan ystävät saattavat tuntea sinut paremmin kuin esimerkiksi oma äitisi tjsp.

Minä olen kyllä iloinen minun perheestä. Minulla on perusosa siitä vielä siellä, minne olen tänään menossa. Äiti ja iskä. Sitten minulla on oma Jyväskylän pesueeni, monta rakasta ihmistä. Ja on minulla perhe myös sen pienimmässä mahdollisessa yksikössä. Tai kaksikossa. ;)

Tunteita ja tuoksuja

Kyllä näihin opiskeluihin sisältyy useasti myös jännitystä ja vaaratilanteita. Eilen Minski oli teilannut pyörällä jonkun vanhan sedän nurin kiirehtiessään luennolle, ja nyt minä puolestaan kärkyn neuroottisena odottamassa, että Appron liput tulevat meidän sähköpostilistalle tarjolle. Äsken kaiken lisäksi ryntäilin vielä kiireellä hakemaan laukkuni, niin löin mennessäni polvenkin imakasti penkinkulmaan.

Hankalan tunnilla puitiin tänään aamulla erilaisia oppimistyylejä ja temperamenttityyppejä. Se oli lystiä, sillä pääasiassa muistelimme omia yläasteaikoja. Siellä ne olivat ne skeittaripojat, teiniprinsessat, pitkälettifriikit, häiriköt, tieteiliät ja kaikki muut sekaisin samassa sopassa. Jokaiselle oppilastyypille olisi varmaan voinut perustaa oman luokkansa, mutta siellä me vaan mentiin kuin kalat vedessä, mitä nyt parit tyypit joutui tarkkikselle. Itse valitin yhdestä oppilaasta meidän luokallamme niin kauan, että se joutui toisaalle. Tosin sillä ihmisellä ei ollut enää ihan kaikki inkkarit kanootissa, koska taustalla oli mm. lääkkeiden väärinkäyttöä.

Nyt pitäisi lounastaa, kunhan neiti bilevastaava vaan ilmaantuu alakertaan täällä kirjastolla. Olen saanut jo opetusharjoitteluflunssankin, vaikka on vasta toinen viikko koulunpenkissä. Nautin kuitenkin suuresti syksyn hienosta säästä, aurinkoisista ja raikkaista päivistä. Vielä kun ne kirotun remonttimiehet saisivat meidän talon parvekeremontit tehtyä, jotta keittiönkin ikkunoista tulisi joskus valoa sisälle...

Nimityksiä

Huomasin tuossa, että näitä läheisimpiä yliopistoihmisiä on helppo erotella nykyään opiskelutason myötä:
Huutis on herra Fuksi, Fifi on neiti Kandi, minä olen kai sitten se neiti Gradu ja Karpo lienee herra Lisuri. :D

Minulla on kyllä suuri graduahdistus. Aihe puuttuu! En vaan halua sitä sarjakuva-aihetta jatkaa, koska se lytättiin vähän liian kovalla kädellä silloin proseminaarivaiheessa. Hyvästä harrastuksesta tuli melkeinpä inhokki. Haluaisin nyt uuden, paremman, kiinnostavamman aiheen. Oiskohan Luukalla mitään hyviä ideoita, jos kävisin jututtamassa. Jotain diskurssintutkimusta... Muistaisinpa kaivella Riinan prosemman katsottavaksi uudelleen, se oli hyvä. Ehkä voisin inspiroitua siitä.

Tiedän, että kirjoitustyö alkaa vasta noin vuoden päästä, mutta haluan tuskailla tällä, koska haluan tehdä graduni perusteellisesti ja oikeasti omia ammattihaaveita tukien. Olisipa muuten hienoa kouluttaa uusia puhetyöläisiä, kuten toimittajia tai selostajia. Löytyisiköhän siihen joku puhvi ja suomi -yhdistelmäaihe?

Olipa kerran elämä

Viikonloppu. Kaikki kyllä tietävät, mitä tapahtui ja miksi. :D Henri täytti 25 vuotta ja meidän koti varmistettiin juhlintakuntoiseksi. Lahjana vanhalle meni "Olipa kerran elämä" -kirja, siitä siis otsikkokin. :)

Otsikko tosin liittyy myös edelleen tähän opetusharjoitteluaiheeseen, jossa opettajat eivät taida mitenkään seurata keskenään, kuinka paljon he antavat meille kotitehtäviä. Niitä on nimittäin PALJON, vaikka päivät ovat pitkiä.

Ohjaajissa on erityisesti yksi sellainen henkilö, sanotaanko Vilijonkka, jota en voi oikein ymmärtää, koska hän opettaa meitä opettamaan toisin kuin mikä on hänen oma opetustyylinsä. Se on aika paradoksaalinen tilanne. Tänään oli ensimmäinen luento ko. henkilöltä tänä syksynä eikä minun asenteeni parantunut yhtään viime syksystä. Aihe oli dialogisesta opetuksesta (eli pitäisi olla opiskelijoiden ja opettajan välistä vuorovaikutusta), mutta luennoitsija itse oli ilmeisesti päättänyt paasaavansa yksinpuheluna koko 90 minuuttia, ja mikäli hän esitti harvoja kysymyksiä opiskelijoille, niihin piti olla eksaktit oikeat vastaukset. Huoh. Ja tietysti tänään, tiistaina, annettu ryhmätyötehtävä pitäisi olla jo torstaina palautettu! Haloo, joka päivä on suunnilleen 8-17 koulua ja sitten pitäisi saada vielä ryhmäkin kasaan, ei tule onnistumaan. Päätimme ryhmäläisten kesken tehdä työt lähinnä itsenäisesti.

Ei varmaan edes tarvitse kertoa, että lisäksi viittomakieliset opettajaopiskelijat joutuivat aika epätasa-arvoiseen asemaan tällä luennolla... Helpotus on se, että nämä kestävät vain lokakuulle saakka.

Onneksi tuon luennon perään oli Aallon Eijan pitämä S2-luento, joka oli huomattavasti innostavampi ja mielenkiintoisempi. Mari ja Eija osaavat kyllä työnsä, heidän tunneillaan syntyy oikeasti keskustelua, ja koko porukka tuntee kollegiaalisuutta keskenään. Heidän tunneilleen lähtee aina aivan innolla. Kunpa voisin olla vain koulussa eikä tarvitsisi vielä töissä kaupan päälle juosta, koska tämähän se kiristää hermoja jossain määrin... Vaatimukset nousevat ja työmahdollisuudet muuttuvat. :/

Orientaation orientaatiota

Arvon ystävät ja kylänmiehet, älkää edes yrittäkö tehdä töitä tai harrastaa jotain opetusharjoittelun aikana. Tässä nimittäin joutuu venymään kuminauhan lailla, kun tälläkin viikolla on neljänä ensimmäisenä päivänä vielä ilmoitettu "muutamasta lisäluennosta". Olin eilen jo aika maani myynyt näiden asioiden vuoksi...

Onneksi sentään Naukkis on töissä sen verran ymmärtävä, että sain taas vaihdettua vuoroni aivan ihmeellisiin versioihin, jotta pystyn kitumaan kaikilla luennoilla. Olen koko kesän kyllä sanonut Laiskanlinnanneidon kanssa, että Naukkis on paras päällikkö kautta aikain. Ei pelkästään siksi, että hän on joustava ja sovitteleva, vaan myös siksi, että hänellä on aika taitava tyyli kannustaa alaisiaan. Esimerkkitapaus voisi olla viime ryhmäpalaverista: "yllättäen" meidän kahden neidin tulokset olivat huonoimmat, mutta silti Naukkis löysi hyvää sanottavaa esim. työn laadusta. Se tuntui aika mukavalta, ja nyt syyskuu onkin lähtenyt ihan erilaisella energialla liikkeelle.

Eilen olikin pitkä päivä. Olin tosiaan töissä lyhyen iltavuoron, mutta sitä ennen pyörin Semmalla taas suurimman osan päivästä. Koko aamupäivä meni orientaatioluennoissa. Ensin puhumassa olivat kaikkien rakastamat pedagogit Matti Rautiainen ja Pentti Moilanen. Toinen on kuin Martti Syrjä ja toinen hymyilee aina salaperäisesti itsekseen. Ensi hätään näytti tosin siltä, että Musicalla esiteltiinkin Jyväskylän avohoitopäivät, mutta kyllähän sitä sedillä oikeaa asiaa riitti. Luennon aihe oli opetussuunnitelma ja kasvatustiede. Pohdittiin, onko opetussuunnitelma vähän ylikorostuneessa asemassa opetuksen ohjenuorana ja lisäksi käytiin läpi sen historiaa aina 1640-luvulta alkaen. Mielenkiintoista. :) Masa ja Pena avasivat keskustelua myös siihen suuntaan, että rajoittaako opetussuunnitelma vapaata kasvatustieteellistä ajattelua. Konkreettinen esimerkki: Kuka sanoo, että koulussa pitää oppia vaikkapa ruotsia tai fysiikkaa? Miksei sen sijaan vaikka sosiologiaa ja etiikkaa? Tuossa on pointtia minun mielestä, vaikken väheksy ruotsin tai fyssan tärkeyttä.

Sitten oli luennon turha osuus, kun joku entinen OKL:n opiskelija esitteli meille gradunsa. Se käsitteli hierarkiaa ohjaavan opettajan ja opiskelijan välillä. Ei tullut kyllä yhtikäs mitään uutta informaatiota: "ohjaaja on auktoriteetti, jonka tahtoa ja odotuksia opiskelija yrittää toteuttaa", "opiskelijan oppimista ohjaakin täten ulkoinen motivaatio, ei hänen oma sisäinen". Sherlock.

Tuosta tulikin välikommenttinani mieleen aivan äärimmäisen hyvä Salakuunneltua.fi:n juttu: http://salakuunneltua.fi/index.php?entry=entry080904-164924

Suosikkipuhujani oli Norssin rehtori. Viisissäkymmenissä oleva sympaattinen nainen, jolla on loistava musta huumori. Sai nauraa ja itse asiakin jäi mieleen, kun hän luennoi meille lähinnä harjoittelun käytänteistä. Isoja eroja on kyllä yliopiston puhujilla... Suolana sopassa oli vielä joku yleisöstä kommentoinut luonnontieteilijäpoika, reippaasti savoa puhuva, joka sen kummemmin säästelemättä kyllä kertoi mielipiteensä kasvatustieteen aineopinnoista. :)

Tänään sitten saa vaihtaa vapaalle jopa kolmeksi päiväksi! Tietysti oli taas vaikea nukkua, kun on koko viikon saanut suht aikaiseen hypätä kouluun. Olen vieläkin väsynyt, mutten tarpeeksi nukkuakseni. Ehkä voisin kohta kiitää puntille, sieltä sitten syömään, kotiin ja suihkuun, jonka jälkeen kaupungille ostamaan huomisia tupareita varten tarvikkeita. Tänä iltana on vielä Henrin synttärit, pääsee siis vähän juhlinnan makuun jo tänään. :)

Ja uskaltaakin rentoutua, kun sain juuri kuntoon vaihtoraporttini, opintotukihakemukseni, tämän lukuvuoden opintoni ja monta muuta pientä juttua, jotka ovat painaneet mieltä tekemättöminä. :) Stressihormoni toimii!

Koulussa on käytävä ja luokat

Tällä meitä on peloteltu kautta aikain yliopistossa, ja nyt se on käsillä: opetusharjoittelu. Mietin, millä teemalla alkaisin kirjoittaa tätä syksyistä blogia, koska Intiaanikesäkeitto on nyt lakkautettu (se kummittelee nykyisin osoitteessa intiaanikesakeitto.blogspot.com). Tänään hankala ohjaajamme Hankala kertoi, että opetusharjoittelun portfoliota varten olisi hyvä pitää oppimispäiväkirjaa, ja siitä sain idean, että voisin tänne kuulumisieni sekaan myös koota omia ajatuksiani harjoitteluvuodesta. Siellähän sitä saa Normaalikoulun keskiarvomaailmassa poukkoilla pitkälle kevääseen, joten juttua varmasti riittää.

Ensimmäisenä epäilen itseni ja ryhmäni puolesta elossa selviämistämme. Meidän tajuntaamme on tykitetty vasta kaksi päivää asiaa opetusharjoittelusta, siihen liittyvistä luennoista ja muista tehtävistä, mutta olen jo nyt stressaantunut. Aikaa tulee menemään paljon, PALJON! En ole siis kadonnut, jos minua ei seuraavaan vuoteen näy. Olen vain opetusharjoittelussa, muuttanut toistaiseksi Seminaarinmäelle ja Norssille, en sen kummempaa.

"Niin saapui syksy. Se vei lehdet puista ja meidät kouluun."