Hallitsemattoman paljon ajatuksia

On jouluyö, ihana jouluaatto takana. Kummityttö oli ilahduttamassa, ja koko päivän rytmi on ollut kovin rento. Syötiin hyvin porukalla ja joimme iskän kanssa illan hämärtyessä punaviiniä. Luin myös Sofi Oksasen Puhdistuksen tänään(/eilen) kokonaan. Finlandia-voittaja oli totisesti palkintonsa ansainnut...

Tosin samainen teos herätti minussa paljon ajatuksia. Ehkä vähän liikaakin ajatuksia... Kirjassa tarkastellaan elämää Virossa 1900-luvulla naisen näkökulmasta: Mikä oli naisten rooli sodan aikaan, miten naisia sorrettiin ja "kuulusteltiin". Lisäksi käsittelyssä on Baltian naisten nykytilanne, nimenomaan prostituoitujen. Niiden naisten, joita joku toinen myy ja pitää tulonlähteenään. Jos jonkun mielestä seksin ostamisessa ei ole mitään väärää, niin kannattaa edes varmistaa, että raha menee naiselle itselleen.

Kaikki naisiin (tai ihmisiin ylipäänsä tietysti) kohdistuva riistäminen ei onneksi ole noin totaalista, mutta joskus pienetkin asiat ylläkuvatulla mittakaavalla osaavat olla aikamoinen taakka. Vaikkei ole enää mitään hätää, mut silti ei voi lukita joitain ajatuksia ulos mielestään.

Näin juuri viime yönä sellaisen unen, jonka uskon ja toivon olevan sellainen varma lukko eräisiin asiakirjoihin, ettei tiettyihin mietteisiin tarvitsisi enää palata. Unessa olin yliopiston päärakennuksella jossain äärimmäisen hienossa iltajuhlassa, jossa oli runsaasti väkeä. En ollut siellä kutsuvieraana, vaan minut oli pakotettu sinne erään tehtävän nimissä: tarkoituksenani oli hivuttautua eturiviin istumaan ja viedä illan esiintyjän kaulasta kultainen, paksu kääty sydänriipuksella. Muistan, ketkä kaksi henkilöä laittoivat minut asialle. Asia perusteltiin niin aukottomasti, ettei vaihtoehtoja ollut, oli pakko suostua.

Muistan vielä pukunikin: kaunis, musta, linjakas iltapuku, jossa kimalteli hopea kuin pieninä tähtinä. Näytin mielestäni todella hyvältä, hiukset olivat näyttävällä, mutta hillityllä, nutturalla. Peilailin itseäni alakerran vessan kokovartalopeilistä ja keräsin rohkeutta etsien luonnollista hymyä kasvoilleni. Olin kyllä tyytyväinen omaan kuvatukseen, mutta silti ajatukset velloivat voimakkaina: Minut oli puettu ja laitettu valmiiksi, ällöttävää. Kuin jokin... huora. En osannut olla rennosti, koska pelotti ja inhotti niin paljon. Esitys alkoi, ja käätyä kantava nainen oli suoraan edessäni punaisessa puvussaan. Välimatkaa oli vain pari metriä, sydän tykytti, ja tiesin, että minua vahditaan takarivistä. Minun pitää olla nopea, vaikka tiesin jo ennalta jääväni kiinni. Ja tiesin myös, etteivät ne jäisi. Ne luulivat, että olen niin yksin, ettei minusta ole vastusta.

Seisoskelin, huojuin, kuuntelin esitystä, kurkku kuivui, nielin sylkeä. Yhtäkkiä pelko meni selkäytimeen ja jalkani ottivat askeleita kuin itsestään. Kävelin esiintyjän eteen, koetin ensin avata nopeasti lukon, mutta sitten ajattelin sen olevan arvoton, ja riuhtaisin korun vain irti. Juoksin, mutten sopimuksemme mukaisesti ulos autolle, vaan takaisin vessaan, ovi kiinni ja lukkoon, koru yhä kädessäni. Ajattelin, että tästä on nyt tultava loppu, en minä tahdo varastaa, tämä on jo rikollista... Ja vastoin minua, toimia jonkun toisen kätyrinä kärsiäkseen itse seuraamuksista, koska pelkään.

Sydän tykytti. Mietin kuumeisesti, miten tästä tilanteesta pääsee pois ja uskotaanko minua, etten tehnyt tätä omasta tahdostani? Jättävätkö ne eräät henkilöt minut rauhaan tämän jälkeen, kun en totellut? Samassa kuulin, miten salista alkoi kantautua melua. Ilmeisesti tieto tekemästäni "suunnitelman muutoksesta" oli jo niiden ihmisten tiedossa, ja minua etsittiin nyt. Vessaan tuli joukko naisia spekuloiden tapahtunutta, josta päättelin, että tilaisuus oli ilmeisesti keskeytetty varkauden vuoksi. Oletin, että tämän kaiken hässäkän keskellä pääsen rauhassa karkuun, kotiin, eikä kukaan huomaa. Päätin ilmoittautua vasta seuraavana päivänä poliisilaitokselle...

Lähdin ryntäämään pois vessasta, kukaan naisista ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Suurin osa yleisöstä oli nähnyt minut onneksi vain selin, koska olin eturivissä - ja sen jälkeen jo pian poissa. Koko ajan päässäni pyöri ajatus siitä, että minun ei tarvitsisi olla tässä tilanteessa, minulla on jo pelastaja, joka ymmärtäisi varmasti ja olisi voinut estää tämän tapahtumisen kanssani, jos olisin vaan koskaan osannut kertoa mistään. Vaan ei, olin itsekseni, kusessa. Miksi välillä piti riivata niin pahasti, ettei osannut puhua?

Päärakennuksen aula oli myös täynnä ihmisiä, mutta kaaosta olikin liikaa. Jotakuta oli ammuttu, ja osa ihmisistä oli mennyt pakokauhussa lasiseinien ja -ovien läpi. Kompastuin itsekin iltapukuuni kesken juoksun ja kaaduin lasinsiruihin. Eräs tuttu, hyväsydäminen nainen auttoi minut ylös. Hän oli ilmestynyt vierelleni kuin tyhjästä, aina yhtä rauhallisena, lukien ajatukseni varmaan sataprosenttisesti. Hän tiesi, että idea ei ollut minun ja että pelkään. Vaikutti siltä, ettei hän edes kuulunut tilanteeseen, niin kova yli-inhimillisyys hänestä huokui.

En kuitenkaan päästänyt korusta irti, vaan yritin vielä askeleen ulos ja karkuun, turhaan - ja tarpeettomasti. Poliiseja oli jo paikalla: näin, miten ulkona poliisit laittoivat rautoihin sitä. Ja sitä toista, niitä. Tämä (todellisessa elämässäkin yhtä hämmästyttävä) nainen vei minut vahtimestarin kopin tykö, jossa naispoliisi keräili todistusaineistoa illan tapahtumista. Ystäväni sanoi minulle, että poliisin kanssa asia on jo selvitetty, eli minun ei tarvitsisi olla huolissaan. Poliisi pyysi minua luovuttamaan korun, ja sen teinkin ilomielin. Sanoin hänelle "kiitos" syvimmällä tunteella, mitä ikinä olin osannut. Kädet ja polvet vuotivat verta lasinsiruista, mutta mieli oli niin kevyt.

Viimeinen ajatus unessani oli se, että nyt olen vapaa vihdoinkin. En enää kuulu äskeisiin tapahtumiin ollenkaan, vaan kuulun ihan toiselle ihmiselle, pelastajalleni. Hän on pian lähelläni, ja minä ymmärrän hyväksyä tarjotun avun.