Tautisen hyvää!

Olisi vaan pitänyt uskoa toissaviikolla sitä työterveyshoitajatätiä. Hän sanoi mulle, että vaikka on nuori ja energinen, niin silti pitäisi välillä vähän rauhoittaa menoa, koska elimistö ei kestä kaikkea. Tästä huolimatta oon vaan jatkanut noita ympäripyöreitä päiviä ja tietysti välillä juhlinutkin turhia säästelemättä... Nyt lopputuloksena on se, että tänä aamuna oli kurkku kipeä, yskitti, kuumetta ja lisäksi ääni oli sellaista pihinää, että Karpo joutui soittamaan minulle lääkäriajan. Olen ollut kahden kuun aikana oikeasti sen kolme, neljä kertaa kipeänä! Tänä aamuna hävetti laittaa Naukkikselle viesti, että olen yllättäen taas pois pelistä.

Onneksi kotona sai ensihoitona makaronilaatikkoruokintaa ja Laiskanlinnanneito lämmitti minulle mustaherukkamehua. <3 Hyvää! :) Lisäksi sain hältä myös henkistä evästystä flunssan nujertamiseen: "Sun pitää vaan maata ja juoda." :D Ja nyt sitten olen kuin paraskin runkkari tukkupakkaus nenäliinoja koneen vieressä.

Pitäisi kolme päivää kuulemma malttaa sairastaa, mutta ainakaan kouluhommat eivät juuri odota, joten pitää taas kohta jatkaa sitä Inclusive Teachingia. Se kirja on muuten oikein bueno, lueskelin eilen jo parisenkymmentä sivua. Kunhan vain särkylääkkeet taas tehoaisivat...

Oppimista oppimassa...

Uusi viikko. Kipeä sellainen. Olen ollut tässä kuukauden aikana jonkinlaisessa jatkuvaisflunssassa, tauti ei tunnu parantuvan ollenkaan. Outoa. Yleensä en ole juuri milloinkaan kipeä... Väsyttää ja jomottaa. Viikonloppua en edes kommentoi. Pitänee kohta purjehtia apteekkiin...

Tänään vietin koko päivän Norssilla, lähinnä observoimassa ryhmiä, joita opetan lähitulevaisuudessa. Sen jälkeen olisi ollut vielä yksi luento Fennicumilla, mutta ajattelin ottaa vähän ommoo lommoo. Ja kuinkas ollakaan, tulin sitten äsken kotiin ja katsoin sähköpostit: siellähän oli juurikin samaisesta luennosta ensi viikon osalta tiedote, että tuntia ei järjestetä. :P Olisin voinut taas vähän paremmin haistella, milloin kannattaa skipata.

Muuten luennot ovat vähentyneet nyt onneksi rutkasti ja alamme päästä opetusharjoittelussa itse asiaan, opetukseen. Huojentavaa on se, että meissä on suhteellisen monta opiskelijaa, jotka eivät ole koskaan tehneet oikeita sijaisuuksia tjsp, minä mukaan lukien. Ohjausta saa siis vaikka kädestä pitäen, jos nyt sattuu ihan hukassa olemaan, ja vertaistuki on kivempaa, kun kaikki me harkat olemme melko samanlaisista lähtökohdista.

Tänään esittelin jo ohjaajalleni Tuulille ensimmäisen opetussuunnitelman ysiluokan tuntia varten. Pitäisi ohjata lapsukaisia tekemään kirjallisuuskansiota valitsemastaan kirjailijasta. Monet olivat kuulemma valinneet nykykirjailijoita, joten saa nähdä, loppuuko neiti Gradun tietämys tässä vaiheessa, kun alkaa tulla kinkkisiä kysymyksiä... Sain kuitenkin tuntisuunnitelmasta hyvin kiitosta, koska olin ottanut tunnin rakenteen lisäksi huomioon painotukset (mikä on tunnin ydin) ja sitten tietysti tunnin tavoitteet. :)

Ensimmäinen opetustuokio on tosiaan torstaiaamuna. Sen jälkeen pitäisi samaiselle luokalle opettaa prosessikirjoittamista ensi maanantaina. Muuten hyvä, mutta itse inhoan prosessikirjoittamista yli kaiken! :D Tykkään vain istua koneen tai paperin ääreen ja tykittää tekstiä niin kauan kuin sitä irtoaa. Sitten lopuksi tarkistaa teksti silmäillen, tehdä korjaukset ja kirjoittaa täydennykset, jos jotain sellaista tarvitsee. Viimeksi (olisiko ollut ensimmäinen kerta elämässäni) kirjoitin prosessimallilla, kun olin ylioppilaskokeessa. Sekin oli vähän pakosta, kun arvosteltava versio pitää aina mustekynällä kirjoittaa, joten eka vedos oli lyijykynäilyä.

Huomenna on pelkästään töitä ohjelmassa. Tänään voisin syventyä pitkästä aikaan lukemaan Inclusive Teachingia ja valmistelemaan taas lisää tunteja. Jotain rentouttavaakin voisi tehdä, lähinnä siis esimerkiksi lukemista. Perjantainakin oli hauskaa lukea Huutiksen kanssa Akkareita piiiiitkästä aikaan. Minulla on niitä taas muutamalta viikolta rästissä... Bongasin tänään Norssin äikänkirjastossa Paolo Coelhon "Santiagon unelmat" -teoksen ja olin jo riemumielin nappaamassa sitä mukaani, mutta takakantta lukiessani tajusin, että sehän olikin "Alkemistin" eriniminen suomennos. Pööh. Ei siinä mitään, hyvä kirja, mutta sen olen melkeinpä viimeisimmäksi lukenut.

Lähtölaskenta lauantaihin

Miten koko viikonlopun nimi ei voisi olla lauantai? Perjantaina on kuitenkin aina vähän nihkeää lähteä esimerkiksi ulos, koska "ei perjantaina ole ketään missään, vasta sit lauantaina". Lauantai on juuri siksi kiva, koska se on lauantai! On saanut nukkua myöhään aamulla (lue: puoli ysiin) ja illalla voi rietastella vaikka mitenkä myöhään, koska seuraava päivä on vielä vapaapäivä. Kuitenkin seuraavan päivän nimi on sunnuntai, joka on nykyisin menettänyt aika pahasti pyhän olemuksensa. Se on lähinnä väliinputoaja lauantain ja maanantain väliin: velvollisuudentunto heräilee varovaisesti seuraavan viikon haasteita kohtaan ja samalla on kuitenkin kyse vapaapäivästä, josta pitäisi osata nauttia.

Toiseltakin kannalta kalenterin päivät ovat alkaneet ihmetyttää minua: Tapanani on plarailla luennoilla levottomana kalenteria, ja eilen vilkaisin sitten tarkemmin kuluvan viikon nimipäiviä: Mauri, Mielikki, Alvar, Auno, Kullervo, Kuisma, Vesa, Arja. Noista nimistä laittaisin maksimissaan Vesan lapselleni nimeksi! Muut ovat oikeasti vähitellen jo niin harvinaisia, että kuuluisivat kansallismuseon kokoelmiin. Eivätkä nuo esihistoriallisen kuuloiset nimet rajoitu vain kuluvaan viikkoon, niitä löytyy selailemalla vielä paljon lisää. Toivottavasti ulkomailta Suomeen muuttaneet eivät katso suomalaista nimipäiväkalenteria valitessaan mahdollisille lapsilleen suomalaisia nimiä!

Miten voi olla niin mahdotonta saada uusia nimiä kalenteriin? Esimerkiksi kummityttöni nimi on Karita. Tuo nimi on jo aivan tavallinen ja suomalaiseen suuhun sopiva, mutta kalenteriin tulossa "jo" vuonna 2010. Kuitenkin mulla oli kanssa aikanaan luokkakaveri, jonka nimi oli Karita, eli tämä ei ole ihan uusi juttu.

No, puolen tunnin päästä alkaa vihdoin minullakin viikonloppu. Aloin laskea tunteja eilen kahden aikaan eli tasan 24 tuntia sitten. Tänään ohjelmassa sulkapalloa, syömistä, ehkä siskoa ja sitten vaan oleilua. Huomenna työporukan kanssa syömään ja pitkästä aikaan Ryynibyyn yöhön. :)

Aamu

Usein herään ennen kuin herätyskello soi. Olen kyllä aamuvirkku, mutta ennakoiva herääminen johtunee myös siitä, että inhoan kellon pirinää - tai oikeammin puhelinta, koska herätys on nykyisin aina kännykässä. Jos herään syvästä unesta siihen riivaavaan ääneen, minulla tulee melkein poikkeuksetta vatsa kipeäksi aamupäivän ajaksi silkasta säikähdyksestä. Hassua, mutta käytännössä ei niin hauskaa.

Ennen ponkaisin kellon soidessa suoraan ylös sängystä ja heräsin vasta siinä vaiheessa, kun pesin naamaani. Nykyisin maltan vähän aikaa heräillä ja venytellä sängyssä ennen kuin kiiruhdan aamusuihkuun. Suihkussa meneekin sitten aina oma tovinsa, koska suht pitkien hiusten pesu ei ole se nopein homma. Yleensä kuitenkin selviydyn suihkusta pois kymmeneen minuuttiin. Viimeisenä tykkään laskea suihkusta vähän viileämpää vettä, sillä mikään ei tunnu ihanammalta lämpimän pesun jälkeen kuin vielä pieni, raikas huuhtaisu.

Kuivautumisen ja ihon rasvailun jälkeen alkaa aamun tylsin vaihe, vaatteiden valitseminen. KOSKAAN ei oo MITÄÄN päällepantavaa! :D Kun vaatteet on päällä, on sopiva hetki kaivaa meikit esiin ja tuunata naama päiväkäyttöä varten. Meikkaaminen ei kylläkään vie enempää kuin varttitunnin, joten kiireaamuina olen alle tunnissa lähtökuosissa. Hiukset ovat tätä nykyä vähän vaiheessa, joten niiden laitto vie ehkä sen kaksi minuuttia. Harjaa, kampaa ja lakkaa. Pitäisi itse asiassa saada aikaiseksi kampaajakäynti, koska taas kesän aikana sitä on antanut hiuksen vain kasvaa ja välillä olen värjäillyt vaan vähän juurikasvua pois. Ajattelen tätä joka aamu peilin edessä, mutta mitään ei tietystikään tapahdu pelkästään ihmetellen.

Aamupalatottumukseni vaihtelevat. Joskus muksuna söin aina aamupalaa, koska äiti oli tietysti sen tehnyt valmiiksi. Sitten joskus yläasteella lopetin aamupalastelun, kun ei vaan nälättänyt aamuisin. Lukion tokalla aloitin mutustamaan muroja ja leipää taas ja tapa jatkui kyllä yliopistossakin. Uppsalassa se huipentui siihen, että söin joka aamu jopa aamupuuronkin (siellä myytiin hyviä kaurahiutaleita). Suomeennuttuani syöpöttelin edelleen aamuisin, mutta lopulta tapa väistyi taas toistaiseksi. Nyt nimittäin tuntuisi siltä, että minun rytmilleni - aamuvirkkuudesta huolimatta - sopii paremmin, että lounas on päivän ensimmäinen ruoka, kunhan sen vain saa tarpeeksi ajoissa.

Yleensä aamuuni jää vielä noin 15-30 minuuttia vapaata aikaa ihmetellä, jonka käytän koulujuttuja vilkuillen tai koneella viivähtäen. Siitä huolimatta lähden aina välillä vasta aivan viime tinkaan kouluun tai töihin, taivas tietköön miksi.

___________________________

Tässä tekstissä oli ideana treenikirjoittaminen eli mahdollisimman yksityiskohtainen kuvaus jostain asiasta, tällä kertaa aamustani. Mahtavan keskittymiskykyni ansiosta turhauduin tosin jo ennen puoltaväliä ja en jaksanutkaan ihan kaikkea sitten tähän kuvailla. Tuskinpa ketään oikeasti minun ripsentaivutukset niin kovin edes kiinnostavat! :D

Treenikirjoittaminen

Nyt pitäisi kirjoittaa puolipakosta. Yksi aihe oli minulla mielessä tälle päivälle muutenkin blogiin, mutta se saa odottaa nyt huomista...

Pitäisi huomiselle Vilijonkan luennolle olla oma, vapaavalintainen teksti, jonka pohjalta tutkaillaan sitten niin sanottua treenikirjoittamista. Meillä on aineistona Natalie Goldbergin kirja "Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle". Tuossa olisi nyt viisitoista vaihtoehtoista aihetta / tapaa aloittaa, mutta en osaa vielä valita. Yksi aihe on "Keitä olet rakastanut?". Se lista ei olisi järin pitkä. :P

Toinen hyvä aihe voisi olla "Mikä eläin olet?". Tykkään nimittäin kovin kovasti pupu-lempinimestäni. :) En tiedä, olenko pehmeä ja suloinen (veikkaisin itse päinvastaista), mutta ajatuksella on aina kiva leikkiä. Yksi kirjan mainitsema vaihtoehto olisi puolestaan sukeltaa runokirjoihin ja valita sieltä joku säe, jolla aloittaa tarina. Tommy Tabermannin kokoelma "Tähtiä kämmenellä" olisi otollinen, mutta en halua tehdä liian henkilökohtaista tekstiä. Tekstiä ei ole pakko näyttää luennolla kellekään, mutta itse tekisin mieluummin vähän neutraalimman tekstin, jotta sen voisi vaikka täälläkin julkaista.

Pitää miettiä...

Puumala

Vieläkin kotiinpääsyä odottamassa töissä. Voisi sytyttää kynttilän päivän tapahtumien jälkeen... Tuli inspiraatio kirjoittaa vähän lisää, kun lueskelin Ylioppilasaineita 2008 -kirjaa. Liityin nimittäin ÄOL:n jäseneksi ja sain ison nivaskan materiaalia, kuten Virkkeitä, Kielikellon ja tuon kirjan sekä historiakatsauksen ylioppilasaineeseen. Tutkiskelin s2-tehtävänantoja (siis suomi toisena kielenä) ja sieltä sattui yksi aihe erityisesti silmiin: "Aristoteleen mukaan onnellisuus on elämän päämäärä. Ota kantaa niihin keinoihin, joilla nykyihminen pyrkii kohti onnellisuutta."

Omasta mielestäni elän todella onnellista elämää - vastoinkäymisetkin kuuluvat täydentämään kokonaisuutta. Viime viikonloppuna olin Huutiksen eli herra Fuksin mökillä ja se aika oli aika lailla samanlainen kuin edeltävä viikonloppu kotikulmilla eli hyvin primitiivistä onnellisuutta tuova.

Mitkä olivat sitten ne keinot ja asiat, jotka saivat minut onnelliseksi? Ensimmäinen asia oli perjantaina se, kun pääsin töistä ja sain pussillisen karkkia. Seuraavana asiana nautin makeista päiväunista Oliverin auton kyydissä. Kolmas juttu oli kauniit maisemat Saimaan rannalla, ja niistä kaikista parhaimpana kaunis mökin seutu. Vaikka lauantaikin oli vähän sateinen päivä, en edes osannut murehtia siitä, koska luonnon keskellä oli niin hyvä olla. Ei ollut häiritsevää meteliä - mitä nyt vähän perhe S möykkäsi. ;)

Myös saamani huolenpito teki hyvää. Olin aluksi vähän murheissani reissussa, mutta kun äiti S piti minusta yhtä hyvää huolta kuin oma äitini pitäisi, se tuntui äärimmäisen mukavalta, ja niin tuska lievittyi hiukan. Olo oli Puumalassa todella kotoisa, vaikka olin järkyttävän väsynyt männäviikosta. Ei velvollisuuksia, ei kiirettä... Ruoka oli valmiina ja sauna lämmin, kunpa olisin osannut sanoa ääneen, miten kiitollinen olin ja olen. Edes pään hakkaaminen Ratu-paatin ovenkarmiin (neljästi, en vaan opi) ei pystynyt sitä syvimmän tason hyvää oloa viemään.

Sunnuntai oli puolestaan niin kirkas ja aurinkoinen, että migreenikipujen jälkikohmeinen pääni sekä valonarat silmäni olivat hiukan hämmennyksissä aamulla. Mutta lääkkeet löytyivät luonnosta: samoilu metsässä sieniä etsimässä marjoja syöden ja sen perästä pulahdus jääkylmään veteen ennen kotiinlähtöä tekivät olosta elinvoimaisen jälleen.

Vaikka olen ilmeisesti tehtävänannon mainitsema "nykyihminen", on todettava, että onnellisuus rakentuu hyvin yksinkertaisista asioista. Ei tarvitse siis turruttaa itseään millään extreme-elämällä, jotta voi olla tyytyväinen.

Miksi?!

Otsikko on nyt ainoa kysymys, kun jälleen kerran ollaan tultu tähän, että joku tekee pahaa toisille oman pahan olonsa vuoksi. Varsinkin näin tulevana opettajana tämänpäiväinen Kauhajoen kouluammuskelutapaus pistää palan kurkkuun pahemman kerran... Naamakirjassa muutamat kollegat olivat reagoineet jo statustekstillään: "...miettii, haluaako sittenkään kouluun töihin", "...miettii, milloin opettajat alkavat saada vaarallisen työn lisää" jne.

Tänään olimme opetusharjoitteluluennolla, kun tieto ampumisesta tuli. Luennoitsija (samainen Vilijonkka, opetusharjoittelun henkinen ilmavaiva) sivuutti aiheen hyvin kätevästi, tapauksesta ei puhuttu lauseellakaan neljän tunnin luennolla! Hänen mielestään oli ilmeisesti tärkeämpää opettaa tekstitaidon kokeen arviointia kuin kriisitilanteen hallintaa... Ehkä mekin olisimme halunneet puhua asiasta.

Töissä on ollut vähän vaikea ilta tämän takia. Jotenkin on huono olla, vaivaa, mikään lehtien antama informaatio ei riitä... Myös oman ensireaktion kyynisyys ahdistaa: ensimmäinen ajatus uutisen kuultuani oli "Ei kai TAAS?". Ei tällainen voi olla mitään arkipäivää, ei siihen voi suhtautua noin lamautuneesti.

Siivet

"Vaikka en osaakaan sanoo sanaakaan
Hienoja lauseita rakkaudesta vaan
Vaikenen vierelläsi sun, sellainen on sydämeni

Päivästä näen toiseen kaipuuni matkanneen
Takkini kaulukseen se tarttuu uudelleen
Painautuu rintaani vasten, sen kiinni sydämeen
Huomaan kasvaneen

Kuinka paljon siivet maksaa
Ei niitä rahalla voi ostaa
haavoilla kai ne ansaitaan
Kun uskoo melkein mahdottomaan
Niin korkeaan..."

Olen ollut viimeisen viikon verran hiukan hukassa. Elämä on ruusuilla tanssimista, mutta pitäisi aina muistaa, että niissäkin pahuksissa on piikkinsä. Tänään on onneksi edes hiukan jäsentyneempi olo... Eilen illalla kaikki kertynyt huono olo ja kasautuneet koulutyöt saivat aika pahoinvoivaksi, mutta jospa tästä alkaisi uusi, kriisitön aika.

Lapset, lapset...

Lapset ovat hurmaavia otuksia. Minulla on 5-vuotias kummityttö ja hänen lisäkseen monta muuta kivaa lapsituttavaa. Kävin tuossa myös Norssilla seuraamassa Katrin kanssa kolmannen luokan teematuntia ja viehätyin noista pikku otuksista lisää. :)

Ihan pikkuvauva-fani en ole ollut ikinä, ne ovat tahmeita toisesta päästä ja toisesta päästä haisevat pahalle. Voisikohan lapset syntyä siis vaikka tuollaisiksi viisivuotiaiksi suoraan? :D

Toinen suosikkini on nimittäin 5-vuotias Riksu. Todella skarppi tapaus, esiintynyt myös kymppiuutisten kevennyksessä "sata kertaa sipuleita istuttaneena". Nyt poika oli taas kerran yllättänyt isänsä kommenteillaan: keskustelimme ensin jäsen J:n kanssa pehmolelukissasta, joka löytyy sekä minulta että Riksulta. Minun kissani taitaa tosiaan olla vain ehkä 12 vuotta vanhempi versio. :) Riksu oli päätellyt isänsä ottamasta kuvasta, että minunkin kissa on poika, koska sillä on "työhaalarit päällä" (olen tehnyt sille siniset haalarit joskus penskana). Tarkka lapsi! :) Lisäksi ruodinnan kohteeksi eilettäin oli joutunut myös Juksu itse:

Minä:
Työhaalari, haha :D
Riksu on kyllä ihan huippu noine kommentteineen.

Juksu:
Onhan se :)
Eilen kysyi minulta: "Oletko sinä SDP:läinen?"

Minä:
Eikä, oikeesti? :D

Juksu:
Kyllä vaan. Kun se riehui ja noita papereita lenteli. Ensin sanoi "Aina näitä SDP:n papereita tulee"

Viikonlopun ihmettelyä

Huh, aivan uskomaton viikko takana. Ja lisää piisaa, tänään sovimme taas lukupiirikokoontumisessa 7 x 2 h lisää aikatauluja... Meidän pitää lukea lukupiirissä kirja Inclusive Teaching ja tehdä siitä sitten 20 hengen voimin viisisivuinen raportti, hui. Tällä viikolla tapasin myös Norssin ohjaavan opettajani Tuulin. Hän vaikutti todella mukavalta tapaukselta, vaikka tuleekin täyttämään kalenterini ties millaisilla riennoilla taas. Minun heininäni olisi kai lukiolaisten ja erään ysiluokan opetus tässä syksyn aikana. Keväällä siirryn sitten eri kouluun opettamaan, mutta paikka selviää vasta marraskuun puolivälissä.

Otimme varaslähdon viikonloppuun eilen tyttöjen kanssa luentojen jälkeen. Menimme Sohwiin istumaan oluelle ja napostelulle ja lisäksi tietysti puimaan päivän tapahtumia. Meillä oli nimittäin neljä tuntia taas näitä "Vilijonkan" luentoja, jotka saavat mukavammankin otuksen kihisemään kiukusta. Minua säälitti oikeasti ne viittomakielen ihmiset, joiden opetustarpeet luennoitsija taas sivuutti täysin. Onneksi kuitenkaan vk:t eivät jääneet sanattomiksi (vai pitäisikö sanoa kädettömiksi), vaan hoitivat asian siten, että saavat mahdollisesti OKL:ltä opetusta ihan oman kielensä pedagogiasta, ei suomen kielen. Kuitenkin viittomakielisten poistumisen jälkeen luennoitsija kehtasi väittää heidän aiheuttamaa keskustelua "kapinaksi". Uskomattoman epäkypsää. Mekin jaksoimme pyöritellä aihetta monesta kantista ja miettiä jopa ratkaisua siihen. Taisi jäädä kuitenkin filosofian tasolle.

Nyt olen sitten vielä viimeiset tunnit viiteen asti töissä, jonka jälkeen pääsee viikonlopun viettoon neiti Kandin kanssa. Lähdemme minun kotiseudulle Savon sydämeen viettämään laatuaikaa sienimetsässä. :) Herra Huu eli Huutis ei päässytkään mukaan, koska oli onneton vilustuttanut itsensä Korkkausristeilyllä. No, ensi viikolla sitten Puumalaan. Toivottavasti herra Fuksi ei peru sillä kertaa.

Olen jäänyt blogin kirjoittana blogikoukkuun vähän muutenkin. Lueskelin juuri Hesarin sivuilta Rosa Meriläisen blogia. Onhan hän jokseenkin intopiukea feministi, mutta kieltämättä tekstit ovat ajatuksia herättäviä. Ihastuttavin oli mielestäni blogitus "Perhettä ei ole", jossa puhuttiin perheen määrittelyn ongelmista. Virastotahot tykkäävät sanoa perheen määritteenä sen, että perhe koostuu ihmisistä, jotka kuuluvat samaan ruokakuntaan eli syövät samasta jääkaapista. Minä olen taas Meriläisen kanssa yhtä mieltä siitä, että perhettä voi olla ilman verisukulaisuutta tai yhteistä asumista. Ja perheeseen voi kuulua todella paljon ihmisiä, joihin olet kiintynyt, kuten lähimpiä ystäviä. Monestihan ystävät saattavat tuntea sinut paremmin kuin esimerkiksi oma äitisi tjsp.

Minä olen kyllä iloinen minun perheestä. Minulla on perusosa siitä vielä siellä, minne olen tänään menossa. Äiti ja iskä. Sitten minulla on oma Jyväskylän pesueeni, monta rakasta ihmistä. Ja on minulla perhe myös sen pienimmässä mahdollisessa yksikössä. Tai kaksikossa. ;)

Tunteita ja tuoksuja

Kyllä näihin opiskeluihin sisältyy useasti myös jännitystä ja vaaratilanteita. Eilen Minski oli teilannut pyörällä jonkun vanhan sedän nurin kiirehtiessään luennolle, ja nyt minä puolestaan kärkyn neuroottisena odottamassa, että Appron liput tulevat meidän sähköpostilistalle tarjolle. Äsken kaiken lisäksi ryntäilin vielä kiireellä hakemaan laukkuni, niin löin mennessäni polvenkin imakasti penkinkulmaan.

Hankalan tunnilla puitiin tänään aamulla erilaisia oppimistyylejä ja temperamenttityyppejä. Se oli lystiä, sillä pääasiassa muistelimme omia yläasteaikoja. Siellä ne olivat ne skeittaripojat, teiniprinsessat, pitkälettifriikit, häiriköt, tieteiliät ja kaikki muut sekaisin samassa sopassa. Jokaiselle oppilastyypille olisi varmaan voinut perustaa oman luokkansa, mutta siellä me vaan mentiin kuin kalat vedessä, mitä nyt parit tyypit joutui tarkkikselle. Itse valitin yhdestä oppilaasta meidän luokallamme niin kauan, että se joutui toisaalle. Tosin sillä ihmisellä ei ollut enää ihan kaikki inkkarit kanootissa, koska taustalla oli mm. lääkkeiden väärinkäyttöä.

Nyt pitäisi lounastaa, kunhan neiti bilevastaava vaan ilmaantuu alakertaan täällä kirjastolla. Olen saanut jo opetusharjoitteluflunssankin, vaikka on vasta toinen viikko koulunpenkissä. Nautin kuitenkin suuresti syksyn hienosta säästä, aurinkoisista ja raikkaista päivistä. Vielä kun ne kirotun remonttimiehet saisivat meidän talon parvekeremontit tehtyä, jotta keittiönkin ikkunoista tulisi joskus valoa sisälle...

Nimityksiä

Huomasin tuossa, että näitä läheisimpiä yliopistoihmisiä on helppo erotella nykyään opiskelutason myötä:
Huutis on herra Fuksi, Fifi on neiti Kandi, minä olen kai sitten se neiti Gradu ja Karpo lienee herra Lisuri. :D

Minulla on kyllä suuri graduahdistus. Aihe puuttuu! En vaan halua sitä sarjakuva-aihetta jatkaa, koska se lytättiin vähän liian kovalla kädellä silloin proseminaarivaiheessa. Hyvästä harrastuksesta tuli melkeinpä inhokki. Haluaisin nyt uuden, paremman, kiinnostavamman aiheen. Oiskohan Luukalla mitään hyviä ideoita, jos kävisin jututtamassa. Jotain diskurssintutkimusta... Muistaisinpa kaivella Riinan prosemman katsottavaksi uudelleen, se oli hyvä. Ehkä voisin inspiroitua siitä.

Tiedän, että kirjoitustyö alkaa vasta noin vuoden päästä, mutta haluan tuskailla tällä, koska haluan tehdä graduni perusteellisesti ja oikeasti omia ammattihaaveita tukien. Olisipa muuten hienoa kouluttaa uusia puhetyöläisiä, kuten toimittajia tai selostajia. Löytyisiköhän siihen joku puhvi ja suomi -yhdistelmäaihe?

Olipa kerran elämä

Viikonloppu. Kaikki kyllä tietävät, mitä tapahtui ja miksi. :D Henri täytti 25 vuotta ja meidän koti varmistettiin juhlintakuntoiseksi. Lahjana vanhalle meni "Olipa kerran elämä" -kirja, siitä siis otsikkokin. :)

Otsikko tosin liittyy myös edelleen tähän opetusharjoitteluaiheeseen, jossa opettajat eivät taida mitenkään seurata keskenään, kuinka paljon he antavat meille kotitehtäviä. Niitä on nimittäin PALJON, vaikka päivät ovat pitkiä.

Ohjaajissa on erityisesti yksi sellainen henkilö, sanotaanko Vilijonkka, jota en voi oikein ymmärtää, koska hän opettaa meitä opettamaan toisin kuin mikä on hänen oma opetustyylinsä. Se on aika paradoksaalinen tilanne. Tänään oli ensimmäinen luento ko. henkilöltä tänä syksynä eikä minun asenteeni parantunut yhtään viime syksystä. Aihe oli dialogisesta opetuksesta (eli pitäisi olla opiskelijoiden ja opettajan välistä vuorovaikutusta), mutta luennoitsija itse oli ilmeisesti päättänyt paasaavansa yksinpuheluna koko 90 minuuttia, ja mikäli hän esitti harvoja kysymyksiä opiskelijoille, niihin piti olla eksaktit oikeat vastaukset. Huoh. Ja tietysti tänään, tiistaina, annettu ryhmätyötehtävä pitäisi olla jo torstaina palautettu! Haloo, joka päivä on suunnilleen 8-17 koulua ja sitten pitäisi saada vielä ryhmäkin kasaan, ei tule onnistumaan. Päätimme ryhmäläisten kesken tehdä työt lähinnä itsenäisesti.

Ei varmaan edes tarvitse kertoa, että lisäksi viittomakieliset opettajaopiskelijat joutuivat aika epätasa-arvoiseen asemaan tällä luennolla... Helpotus on se, että nämä kestävät vain lokakuulle saakka.

Onneksi tuon luennon perään oli Aallon Eijan pitämä S2-luento, joka oli huomattavasti innostavampi ja mielenkiintoisempi. Mari ja Eija osaavat kyllä työnsä, heidän tunneillaan syntyy oikeasti keskustelua, ja koko porukka tuntee kollegiaalisuutta keskenään. Heidän tunneilleen lähtee aina aivan innolla. Kunpa voisin olla vain koulussa eikä tarvitsisi vielä töissä kaupan päälle juosta, koska tämähän se kiristää hermoja jossain määrin... Vaatimukset nousevat ja työmahdollisuudet muuttuvat. :/

Orientaation orientaatiota

Arvon ystävät ja kylänmiehet, älkää edes yrittäkö tehdä töitä tai harrastaa jotain opetusharjoittelun aikana. Tässä nimittäin joutuu venymään kuminauhan lailla, kun tälläkin viikolla on neljänä ensimmäisenä päivänä vielä ilmoitettu "muutamasta lisäluennosta". Olin eilen jo aika maani myynyt näiden asioiden vuoksi...

Onneksi sentään Naukkis on töissä sen verran ymmärtävä, että sain taas vaihdettua vuoroni aivan ihmeellisiin versioihin, jotta pystyn kitumaan kaikilla luennoilla. Olen koko kesän kyllä sanonut Laiskanlinnanneidon kanssa, että Naukkis on paras päällikkö kautta aikain. Ei pelkästään siksi, että hän on joustava ja sovitteleva, vaan myös siksi, että hänellä on aika taitava tyyli kannustaa alaisiaan. Esimerkkitapaus voisi olla viime ryhmäpalaverista: "yllättäen" meidän kahden neidin tulokset olivat huonoimmat, mutta silti Naukkis löysi hyvää sanottavaa esim. työn laadusta. Se tuntui aika mukavalta, ja nyt syyskuu onkin lähtenyt ihan erilaisella energialla liikkeelle.

Eilen olikin pitkä päivä. Olin tosiaan töissä lyhyen iltavuoron, mutta sitä ennen pyörin Semmalla taas suurimman osan päivästä. Koko aamupäivä meni orientaatioluennoissa. Ensin puhumassa olivat kaikkien rakastamat pedagogit Matti Rautiainen ja Pentti Moilanen. Toinen on kuin Martti Syrjä ja toinen hymyilee aina salaperäisesti itsekseen. Ensi hätään näytti tosin siltä, että Musicalla esiteltiinkin Jyväskylän avohoitopäivät, mutta kyllähän sitä sedillä oikeaa asiaa riitti. Luennon aihe oli opetussuunnitelma ja kasvatustiede. Pohdittiin, onko opetussuunnitelma vähän ylikorostuneessa asemassa opetuksen ohjenuorana ja lisäksi käytiin läpi sen historiaa aina 1640-luvulta alkaen. Mielenkiintoista. :) Masa ja Pena avasivat keskustelua myös siihen suuntaan, että rajoittaako opetussuunnitelma vapaata kasvatustieteellistä ajattelua. Konkreettinen esimerkki: Kuka sanoo, että koulussa pitää oppia vaikkapa ruotsia tai fysiikkaa? Miksei sen sijaan vaikka sosiologiaa ja etiikkaa? Tuossa on pointtia minun mielestä, vaikken väheksy ruotsin tai fyssan tärkeyttä.

Sitten oli luennon turha osuus, kun joku entinen OKL:n opiskelija esitteli meille gradunsa. Se käsitteli hierarkiaa ohjaavan opettajan ja opiskelijan välillä. Ei tullut kyllä yhtikäs mitään uutta informaatiota: "ohjaaja on auktoriteetti, jonka tahtoa ja odotuksia opiskelija yrittää toteuttaa", "opiskelijan oppimista ohjaakin täten ulkoinen motivaatio, ei hänen oma sisäinen". Sherlock.

Tuosta tulikin välikommenttinani mieleen aivan äärimmäisen hyvä Salakuunneltua.fi:n juttu: http://salakuunneltua.fi/index.php?entry=entry080904-164924

Suosikkipuhujani oli Norssin rehtori. Viisissäkymmenissä oleva sympaattinen nainen, jolla on loistava musta huumori. Sai nauraa ja itse asiakin jäi mieleen, kun hän luennoi meille lähinnä harjoittelun käytänteistä. Isoja eroja on kyllä yliopiston puhujilla... Suolana sopassa oli vielä joku yleisöstä kommentoinut luonnontieteilijäpoika, reippaasti savoa puhuva, joka sen kummemmin säästelemättä kyllä kertoi mielipiteensä kasvatustieteen aineopinnoista. :)

Tänään sitten saa vaihtaa vapaalle jopa kolmeksi päiväksi! Tietysti oli taas vaikea nukkua, kun on koko viikon saanut suht aikaiseen hypätä kouluun. Olen vieläkin väsynyt, mutten tarpeeksi nukkuakseni. Ehkä voisin kohta kiitää puntille, sieltä sitten syömään, kotiin ja suihkuun, jonka jälkeen kaupungille ostamaan huomisia tupareita varten tarvikkeita. Tänä iltana on vielä Henrin synttärit, pääsee siis vähän juhlinnan makuun jo tänään. :)

Ja uskaltaakin rentoutua, kun sain juuri kuntoon vaihtoraporttini, opintotukihakemukseni, tämän lukuvuoden opintoni ja monta muuta pientä juttua, jotka ovat painaneet mieltä tekemättöminä. :) Stressihormoni toimii!

Koulussa on käytävä ja luokat

Tällä meitä on peloteltu kautta aikain yliopistossa, ja nyt se on käsillä: opetusharjoittelu. Mietin, millä teemalla alkaisin kirjoittaa tätä syksyistä blogia, koska Intiaanikesäkeitto on nyt lakkautettu (se kummittelee nykyisin osoitteessa intiaanikesakeitto.blogspot.com). Tänään hankala ohjaajamme Hankala kertoi, että opetusharjoittelun portfoliota varten olisi hyvä pitää oppimispäiväkirjaa, ja siitä sain idean, että voisin tänne kuulumisieni sekaan myös koota omia ajatuksiani harjoitteluvuodesta. Siellähän sitä saa Normaalikoulun keskiarvomaailmassa poukkoilla pitkälle kevääseen, joten juttua varmasti riittää.

Ensimmäisenä epäilen itseni ja ryhmäni puolesta elossa selviämistämme. Meidän tajuntaamme on tykitetty vasta kaksi päivää asiaa opetusharjoittelusta, siihen liittyvistä luennoista ja muista tehtävistä, mutta olen jo nyt stressaantunut. Aikaa tulee menemään paljon, PALJON! En ole siis kadonnut, jos minua ei seuraavaan vuoteen näy. Olen vain opetusharjoittelussa, muuttanut toistaiseksi Seminaarinmäelle ja Norssille, en sen kummempaa.

"Niin saapui syksy. Se vei lehdet puista ja meidät kouluun."