Hallitsemattoman paljon ajatuksia

On jouluyö, ihana jouluaatto takana. Kummityttö oli ilahduttamassa, ja koko päivän rytmi on ollut kovin rento. Syötiin hyvin porukalla ja joimme iskän kanssa illan hämärtyessä punaviiniä. Luin myös Sofi Oksasen Puhdistuksen tänään(/eilen) kokonaan. Finlandia-voittaja oli totisesti palkintonsa ansainnut...

Tosin samainen teos herätti minussa paljon ajatuksia. Ehkä vähän liikaakin ajatuksia... Kirjassa tarkastellaan elämää Virossa 1900-luvulla naisen näkökulmasta: Mikä oli naisten rooli sodan aikaan, miten naisia sorrettiin ja "kuulusteltiin". Lisäksi käsittelyssä on Baltian naisten nykytilanne, nimenomaan prostituoitujen. Niiden naisten, joita joku toinen myy ja pitää tulonlähteenään. Jos jonkun mielestä seksin ostamisessa ei ole mitään väärää, niin kannattaa edes varmistaa, että raha menee naiselle itselleen.

Kaikki naisiin (tai ihmisiin ylipäänsä tietysti) kohdistuva riistäminen ei onneksi ole noin totaalista, mutta joskus pienetkin asiat ylläkuvatulla mittakaavalla osaavat olla aikamoinen taakka. Vaikkei ole enää mitään hätää, mut silti ei voi lukita joitain ajatuksia ulos mielestään.

Näin juuri viime yönä sellaisen unen, jonka uskon ja toivon olevan sellainen varma lukko eräisiin asiakirjoihin, ettei tiettyihin mietteisiin tarvitsisi enää palata. Unessa olin yliopiston päärakennuksella jossain äärimmäisen hienossa iltajuhlassa, jossa oli runsaasti väkeä. En ollut siellä kutsuvieraana, vaan minut oli pakotettu sinne erään tehtävän nimissä: tarkoituksenani oli hivuttautua eturiviin istumaan ja viedä illan esiintyjän kaulasta kultainen, paksu kääty sydänriipuksella. Muistan, ketkä kaksi henkilöä laittoivat minut asialle. Asia perusteltiin niin aukottomasti, ettei vaihtoehtoja ollut, oli pakko suostua.

Muistan vielä pukunikin: kaunis, musta, linjakas iltapuku, jossa kimalteli hopea kuin pieninä tähtinä. Näytin mielestäni todella hyvältä, hiukset olivat näyttävällä, mutta hillityllä, nutturalla. Peilailin itseäni alakerran vessan kokovartalopeilistä ja keräsin rohkeutta etsien luonnollista hymyä kasvoilleni. Olin kyllä tyytyväinen omaan kuvatukseen, mutta silti ajatukset velloivat voimakkaina: Minut oli puettu ja laitettu valmiiksi, ällöttävää. Kuin jokin... huora. En osannut olla rennosti, koska pelotti ja inhotti niin paljon. Esitys alkoi, ja käätyä kantava nainen oli suoraan edessäni punaisessa puvussaan. Välimatkaa oli vain pari metriä, sydän tykytti, ja tiesin, että minua vahditaan takarivistä. Minun pitää olla nopea, vaikka tiesin jo ennalta jääväni kiinni. Ja tiesin myös, etteivät ne jäisi. Ne luulivat, että olen niin yksin, ettei minusta ole vastusta.

Seisoskelin, huojuin, kuuntelin esitystä, kurkku kuivui, nielin sylkeä. Yhtäkkiä pelko meni selkäytimeen ja jalkani ottivat askeleita kuin itsestään. Kävelin esiintyjän eteen, koetin ensin avata nopeasti lukon, mutta sitten ajattelin sen olevan arvoton, ja riuhtaisin korun vain irti. Juoksin, mutten sopimuksemme mukaisesti ulos autolle, vaan takaisin vessaan, ovi kiinni ja lukkoon, koru yhä kädessäni. Ajattelin, että tästä on nyt tultava loppu, en minä tahdo varastaa, tämä on jo rikollista... Ja vastoin minua, toimia jonkun toisen kätyrinä kärsiäkseen itse seuraamuksista, koska pelkään.

Sydän tykytti. Mietin kuumeisesti, miten tästä tilanteesta pääsee pois ja uskotaanko minua, etten tehnyt tätä omasta tahdostani? Jättävätkö ne eräät henkilöt minut rauhaan tämän jälkeen, kun en totellut? Samassa kuulin, miten salista alkoi kantautua melua. Ilmeisesti tieto tekemästäni "suunnitelman muutoksesta" oli jo niiden ihmisten tiedossa, ja minua etsittiin nyt. Vessaan tuli joukko naisia spekuloiden tapahtunutta, josta päättelin, että tilaisuus oli ilmeisesti keskeytetty varkauden vuoksi. Oletin, että tämän kaiken hässäkän keskellä pääsen rauhassa karkuun, kotiin, eikä kukaan huomaa. Päätin ilmoittautua vasta seuraavana päivänä poliisilaitokselle...

Lähdin ryntäämään pois vessasta, kukaan naisista ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Suurin osa yleisöstä oli nähnyt minut onneksi vain selin, koska olin eturivissä - ja sen jälkeen jo pian poissa. Koko ajan päässäni pyöri ajatus siitä, että minun ei tarvitsisi olla tässä tilanteessa, minulla on jo pelastaja, joka ymmärtäisi varmasti ja olisi voinut estää tämän tapahtumisen kanssani, jos olisin vaan koskaan osannut kertoa mistään. Vaan ei, olin itsekseni, kusessa. Miksi välillä piti riivata niin pahasti, ettei osannut puhua?

Päärakennuksen aula oli myös täynnä ihmisiä, mutta kaaosta olikin liikaa. Jotakuta oli ammuttu, ja osa ihmisistä oli mennyt pakokauhussa lasiseinien ja -ovien läpi. Kompastuin itsekin iltapukuuni kesken juoksun ja kaaduin lasinsiruihin. Eräs tuttu, hyväsydäminen nainen auttoi minut ylös. Hän oli ilmestynyt vierelleni kuin tyhjästä, aina yhtä rauhallisena, lukien ajatukseni varmaan sataprosenttisesti. Hän tiesi, että idea ei ollut minun ja että pelkään. Vaikutti siltä, ettei hän edes kuulunut tilanteeseen, niin kova yli-inhimillisyys hänestä huokui.

En kuitenkaan päästänyt korusta irti, vaan yritin vielä askeleen ulos ja karkuun, turhaan - ja tarpeettomasti. Poliiseja oli jo paikalla: näin, miten ulkona poliisit laittoivat rautoihin sitä. Ja sitä toista, niitä. Tämä (todellisessa elämässäkin yhtä hämmästyttävä) nainen vei minut vahtimestarin kopin tykö, jossa naispoliisi keräili todistusaineistoa illan tapahtumista. Ystäväni sanoi minulle, että poliisin kanssa asia on jo selvitetty, eli minun ei tarvitsisi olla huolissaan. Poliisi pyysi minua luovuttamaan korun, ja sen teinkin ilomielin. Sanoin hänelle "kiitos" syvimmällä tunteella, mitä ikinä olin osannut. Kädet ja polvet vuotivat verta lasinsiruista, mutta mieli oli niin kevyt.

Viimeinen ajatus unessani oli se, että nyt olen vapaa vihdoinkin. En enää kuulu äskeisiin tapahtumiin ollenkaan, vaan kuulun ihan toiselle ihmiselle, pelastajalleni. Hän on pian lähelläni, ja minä ymmärrän hyväksyä tarjotun avun.

Vuorokausi ennen virallista vanhentumista

Palautin juuri viimeisen esseen. Se meni Moilaselle, kirjoittelin opettajan roolista oppilaiden filosofisen kyvykkyyden ja motivoinnin perustana. Lisäksi naputtelin siihen vähän juttua oppilasarvioinnin arviointitavan merkityksestä ja opettajan itsereflektiosta. Oli ihan tyhjä pää, kun aloin koota esseetä, mutta yllättävän nopeasti diojen pohjalta muodostui taas sellainen rönsyilevä ajatussoossi, että ei paremmasta väliä. :) Ensin kyllä jouduin hakemaan inspiraatiota selailemalla netistä kaikki mahdolliset perussivustot aina Hesarista Riemurasiaan. Sain tänään vielä pienet veromätkyt, kiitos unohtelujeni, joten ne vähän kismittivät mieltä.

Uusi läppärikin antaa odottaa itseään... Ja toki Karpoltakin piti kotikone hajota, kurja juttu. Onneksi kuitenkin Fifi pelastaa, sain tehdä esseen tässä, kun neitokainen on itse duunissa. Nyt on joka tapauksessa mahtava olo, kun loma voi alkaa virallisesti. Avasin jo ekan siideritölkin palkinnoksi tästä hullusta puurtamisesta. Tölkki vissiin unohtui Ramilta meidän jääkaappiin viime viikonlopun yllärisynttärijuhlista. :)

Posti toi myös uuden Virkkeen, äidinkielenopeliiton jäsenlehden. Siellä oli hauska miehen kirjoittama novelli vauvakuumeesta, kun oma vaimo on uraohjus. Tarinan mies tyytyi miehisen rauhalliseen ratkaisuun ja veisti itse jalavasta lapsen. Tarina ei siis mennyt ihan todellisuuden rajoissa, eli se oli sopivan abstrakti heittämään minun ajatukseni lomavaihteelle.

Enää 21 tuntia 22 ikävuoteen. Mahtavaa! :) Kohta lähden moikkaamaan Fiffeä kaupunkiin ja sitten kipitellään Jukan synttäreille.

Joululomalle

Mahtavuus, joululoma töistä alkaa tänään kolmen tunnin kuluttua. :) Palkaton vapaa on aina kaksiteräinen miekka, mutta yritän nähdä sen myönteisenä asiana... Ja kirjoitella samalla kovasti uusia työhakemuksia, hehe.

Uutta läppäriä odottelen kanssa kovasti - olkoot se syntymäpäivälahja ja joululahja itselleni. Aiempina vuosina en olekaan lahjonut itseäni muuten kuin kuohuviinillä, joten ehkä nyt tohdin tehdä tämän. :) Muutenkin olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi (koko vuoden kestäneen aherruksen jälkeen) palkita myös itsensä joululahjoilla eikä hassata rahojaan ainoastaan siihen, että saa jokaiselle perheenjäsenelle, kaikille ystäville ja vielä ehkä työpaikallekin joululahjat, -kortit ja -kukat.

Onneksi maailma on menossa vähän kierrättävämpään suuntaan, kun lahjoja etsitään kirppareilta ja myyjäisistä. Meilläkin työpaikan pikkujouluissa lahjan sääntönä oli se, että sen piti olla joku tarpeeton esine kotoa. Mun mielestä myös hedelmä on hauska pikkujoululahja, kerran jaossa oli ananas. :D Siitä vaan ananashattua tekemään...

Päivän Fingerpori oli taas helmi, kyllä tuota pervoa on jo kaivattukin!

Kolme yötä joululomaan on...

Tänään kolmeen asti töissä ja huomenna samanlainen setti. Perjantaina vielä Moilasen esseen palautus ja nopea tapaaminen kevään opetusharjoittelun ohjaajan kanssa... Pitää katsoa minun hahmotelma kurssisuunnitelmasta läpi. Sitten alkaa loma, viimeistään lauantaina! :) Viihteelle vaihdan jo perjantai-iltana, kun Jukka juhlii synttäreitään.

Luulin tosiaan työskenteleväni koko loman, mutta ei olekaan työvuoroja ennen eikä jälkeen joulun, vaan vasta sitten ensi vuoden puolella. Loman yritän käyttää tehokkaasti: sporttailua ja gradun suunnittelua sekä tammikuun tenttiin lueskelua. Pitäisi vähän tuota puheviestintää tosiaan tenttiä, kun nuo perusopinnot ovat jääneet vähän roikkumaan.. :P

Paljon onnea vaan!

Vielä on neljä päivää jäljellä viralliseen synttäripäivään, mutta viime lauantaina, Lucianpäivänä, minua odotti ihan mahtava yllätys. Sain jo edeltävänä torstaina viestinä kauniin runon, jolla minua pyydettiin viettämään yhteistä aikaa lauantaina. :) Muuta ei kerrottu, joten odotin uteliaana, mitä päivä tuo tullessaan.

Olin menossa tenttiin lauantaiksi (se on normikäytäntö hum. tdk:ssa), ja aamulla ennen lähtöä sain aamupalan sänkyyn. Luksusta! Voileipiä ja lisäksi Nami Nami -kaakaovanukasta, joka oli lapsena minun henkilökohtainen suosikki noista vanukkaista. Sittemmin muut naminamit ovat tulleet kuvioihin... :D Joka tapauksessa, ei olisi voinut olla parempaa tapaa aloittaa aamu.

Tentti oli puolestaan hyvin nihkeä. Tuntui, että olin lukenut kaksi kuukautta turhaan, blaah. Vaikka olisin lukenut paremminkin, epäilen, etten olisi siltikään saanut vastattua kysymyksiin. Minun mielestäni kun pelkästään sana "Gadamer" ei oikeastaan edes ole mikään kysymys... Hipsin kotiin aika maani myyneenä, mutta siitä päivä alkoi piristyä erinäisissä puuhissa. Kotona odotti ensinnäkin koristeltu joulukuusi ja vaaleaa glögiä (ampumahiihtoa unohtamatta). Myöhemmin Karpo vei minut pelaamaan sulista (voitin tottakai), ja sen jälkeen Metso heitti meidät Jaloon syömään. :)

Jossain vaiheessa illallista kyllä hiukan turhautti, kun Fifi soitti ja sanoi jättäneensä avaimet sisälle, joten jouduimme siemaisemaan hyvät viinit aika vauhdilla ja siirtymään Freedom Streetiä kohden. Eihän toista voinut uloskaan jättää. Oli vähän outoa, että Kari kiirehti kovasti sitä ovenavauskeikkaa... Mutta minulle oli kerrottu illan jatkuvan keskustassa johonkin suuntaan, joten ajattelin meidän pysyvän näin tässä myhkäisen illan aikataulussa. Rakastan yllätyksiä! :)

Perillä odotti Viivi ilman avaimia... kummallista, ihan laittautuneena. Avasin kämpän oven, ja sieltä paljastuikin koko porukka kavereita laulamassa onnittelulaulua minulle. Fifi ja Kari olivat organisoineet koko systeemin, sain aivan mahtavat syntymäpäiväjuhlat! :) En ollut koskaan aiemmin saanut ihan kunnon kemuja, koska olen syntynyt niin lähellä joulua. Kun täytin yhdeksän, juhliin tuli vain yksi vieras... Se oli aika surullista. Kun täytin 18, kävimme muutaman kaverin kanssa Rossossa syömässä ja parilla Walterissa, joten ei sekään ihan tajuntaa räjäyttänyt.

Olin nytkin jo salaa vähän surullinen syntymäpäivistäni, koska ajattelin kavereiden olevan jo kotonaan joulun vietossa. Toisin kuitenkin kävi. <3

Pläskiä tupakointia

Jes! Nyt on löydetty yhteys tupakan ja keskivartalolihavuuden välille. Vielä ei tiedetä, mikä tarkalleen ottaen vaikuttaa mihinkin, mutta biologinen korrelaatio on tutkimuksen perusteella olemassa. Tämä on hyvä tieto niille sauhuttelijoille, jotka uskovat tupakoinnin vähentävän ruokahalua.

Lahjakkuus

Kun fillaroin aamulla töihin, näin matkalla harmonikkaliikkeen, ja aloin miettiä, kuinka kannattava tuo kauppa mahtaa olla. Hanuri ei ole enää soittimena trendikäs (muuten kyllä :P ), sillä jo useammasta kodista taitaa kitara löytyä jonkun tuollaisen perinteisen kapistuksen sijaan. Tulin siihen tulokseen, että ehkä haitareiden huolto on kannattavinta kyseiselle yritykselle.

Sitten mietin kotiseutuni ihmettä, Esa Pakarista (Pekan ja Pätkän Pekka). Hän oli melko lahjakas hanuristi. Onkohan hänestä ollut aikanaan idolia jollekulle? Alkoiko joku juuri siksi soittaa haitaria, koska Pakarinenkin soitti? Toisin kuin nykyään, jokaisella perheellä ei ole ollut todellakaan varaa ostaa lapsilleen haitaria, koska tämä on EHKÄ halunnut oppia soittamaan sitä. Esimerkiksi meillä kotona äiti ja iskä ostivat meille molemmille akustiset kitarat, kun toivoimme joululahjaksi kitaraa. Minusta se oli jo silloin vähän liikaa, vaikka todella mukava juttu toki oli. Olen soitellut vieläkin kitarata, tosin akustinen on vaihtunut sähköön. Meidän Sumpin innostus puolestaan lakastui ihan hetkessä, joten meni vähän hukkaan sen soittimen hankinta...

Mutta palatakseni tarinani alkulähteille, aloin miettiä sitä, miten ennen ihmisillä oli aikaa mennä vaikka naapuriin soittelemaan haitaria ihan vain oppiakseen sen taidon. Nyt meillä on omat soittimet alusta alkaen, ja soittotunnit ovat täyteen ahdetut, jotta oppisimme vain mahdollisimman nopeasti. No joo, kärjistän kyllä, mutta tämä on periaatteessa ero nykyhetken ja menneen välillä.

Pointtini koko jutussa on se, että miten jokin erityislahjakkuus voi kehittyä näin kiireisessä ympäristössä? Sen lisäksi, että meillä on tarve omaksua asioita nopeasti, meillä on myös älyttömän paljon kaikkea muuta, mitä tässä elämässä pitäisi hallita, jotta olisimme "normaaleita": hiukan matemaattista taitoa, viestintätaitoa, kielitaitoa, ylipäänsä eri diskursseja töihin ja kouluun, ulkonäöllisiä haasteita, pari muuta harrastustaitoa sen yhden lisäksi ja niin edelleen. Eikä tässä vielä kaikki. Joskus (joka on valitettavan usein) tuntuu, että viimeisenä pisarana vanhemmat hengittävät niskaan. "Ei tällaista vaan meidän aikana, sillon hiihdettiin kouluun kesät talvet..." Pitäisi olla yleisurheiluihme, ja lisäksi hallita klassisimmat joululaulut ja käsityötaidotkin. Huh.

Luin juuri kuukausiliitteestä artikkelin suomalaisista merkkihenkilöistä, joiden kouluhistoria oli uskomaton siihen nähden, millaista arvostusta he ovat myöhemmin saaneet ja ansainneet. Esimerkiksi itse marsalkka Mannerheim oli potkittu pois kadettikoulusta huonon käytöksen vuoksi, ja nobelistimme presidentti Ahtisaari oli tainnut jättää keskikoulunsa puolitiehen. Silti heistä tuli profeettoja omalle maalleen, koska molemmat keskittyivät olennaiseen. He eivät antaneet arviointien lannistaa.

Tourulan sillalla (palatakseni työmatkaani, jossa ehdin tämän kaiken ajatella) tuli viimeisenä mieleeni suuret säveltäjät. Tuskin Mozartista olisi tullut yhtä kuulua säveltäjää, jos pikku-Amadeusta olisi raahattu kolme kertaa viikossa futistreeneihin, kahtena iltana soittamaan pianoa ja vielä joka päivä istumaan koulussa kahdeksasta neljään. Hänellä oli musikaaliset geenit ja absoluuttinen sävelkorva, joita hänen vanhempansa ymmärsivät tukea. On toki myönnettävä, että hieman finanssipuolta säveltäjälle olisi voinut opettaa: hän teki useita sävellyksiä aivan ilmaiseksi tilaajilleen.

Uskallan väittää, että jokainen meistä on lahjakas jollain tapaa. Lahjakkuuden kehittymiselle ja kehittämiselle pitäisi vain ymmärtää antaa sopivasti aikaa ja tilaa. On tylyä sanoa, että esimerkiksi 15-vuotias (saati +25-vuotias) on liian vanha aloittamaan tanssiharrastuksen. Lahjakkuus ei tietenkään synny kotona odottelemalla, kyllä sitä varten täytyy töitäkin tehdä, kunhan mielenkiinto omaan juttuun säilyy. Tunnetusti hampaat irvessä ja hätäillen syntyy vain...

Helinää, helskettä...

No onkos tullut kesä nyt talven keskelle... Kylläpäs sitä taas eilen intouduttiin! Kävimme Fifin kanssa vähän Annelissa lauleskelemassa joululauluja (Ankun ja Hennan kera), ja eksyimme myös Kharmaan tonttuilemaan. :) Löysimme sattumalta huikeat tonttumekot naamiaispuodista, joten siinä oli juhlakostyymitkin: punaista velouria valkeita pörröreunuksia unohtamatta. Kerrankaan ei tarvinnut stressata, että mitä sitä pukisi päällensä :) Karaokeisäntäkin omisti meille yhden joululaulun, ihanoo.

Viime viikonlopun itsenäisyysjuhlinnat ja -hulinat menivät myös oikein mainiosti. Perjantaina Sanen illalliset olivat Blomstedtissa, josta siirryimme Jalon kautta keskustaan. Rokkailtiin Karpon ja muiden kanssa Kharmassa aika lailla tappiin saakka. Lauantaina sitten etkoiltiin Karpon ja Fifin kanssa Butterlandissa. Uudesta taulutöllöstä kelpasi katsella Linnan juhlien pukuloistoa. Että minä rakastan itsenäisyyspäivän juhlinnan glamouria! :) Suunnittelin taas kerran, miten saisin ujutettua itseni Linnan juhliin. Joko voisi tehdä jotain merkittävää tai tulla valituksi presidentiksi... Tai sitten voisi mennä kadettikouluun tai pyrkiä oikeaan paikkaan toimittajaksi, heheh. Ehkä eniten kuitenkin ansioituisin kokkailuissa, joten voisin pistää Linnan pöytää koreaksi? Iltamme jatkui Kharmassa, jonne meillä oli kutsut juhlimaan itsenäisyyttä. Hyvää sapuskaa ja ilmaista viiniä ja viunaa! :D

Oli mun mielestä parhaat itsenäisyysjuhlinnat ever. :)

Jokela

En haluaisi näin joulun alla nostaa mitään ikäviä aiheita topicille, mutta teenpäs sen kuitenkin. Ajattelin palata siis tapahtumiin ennen Jokelan koulusurmia...

Tulevana opena olin molemmista ammuskeluista hyvin järkyttynyt. Pidin niitä vain jonkun harkitsemattomana päähänpistona, jolla halutaan tuhota koulun turvallinen ympäristö ja tappaa viattomia. Kauhajoen tapausta en ajatellut sen kummemmin kommentoida, koska se oli mielestäni vain lumipalloefektin tulos. Jokela nousi pintaan, kun luin Hesarin joulukuun Kuukausiliitettä.

Kuukausiliitteessä oli koostettu artikkeli ampujan nettikeskusteluiden ja -videoiden perusteella. On vaikea kuvailla sitä, miten erilaisen kuvan tapahtumista artikkelin pohjalta sai. Häntä ei kuvattu sankariksi eikä hänen tekoaan muutenkaan oikeutetuksi. Ylipäänsä itse tekoa ei retosteltu, vaan kerrankin puhuttiin oikeasti niistä tunteista, ahdistuksesta ja yksinäisyydestä, jotka vaikuttivat taustalla. Juttu kuvasti melko täydellisesti sitä tuskaa, mitä hän oli joutunut kokemaan. Paholaiseksi leimattu ampuja myös auttoi verkossa toisia henkisesti jaksamaan ja pärjäämään, vaikka hänen oma mielenterveytensä oli vaakalaudalla ja hänellä oli ollut lääkitys siihen jo jonkin aikaa.

Toivonkin, että mahdollisemman moni saisi lukea kyseisen artikkelin Kuukausiliitteestä, varsinkin yläaste- ja lukioikäiset nuoret. En oikeastaan kannata luvanvaraisiakaan käsiaseita, mutta aselupien eväämistä tärkeämpää on aloittaa tällaisten riskien ehkäisy nuorista. Itse olen jo aika stabiilissa iässä, mitä nyt yllärikännejä silloin tällöin tulee vedettyä, mutta muistan itsekin, miten paljon nuoremmalla iällä mielialat horjuivat ja identiteetti oli kadoksissa. Jos haluamme auttaa nuoria, silloin ei pitäisi keskittyä pelkästään koulukiusaamisen ehkäisyyn, vaan myös nuorten yhteisöllisyyden kasvattamiseen.

Ei se oikeasti auta, että muut vain lakkaavat kiusaamasta, jonka jälkeen joku saa olla rauhassa liian kanssa. Aina yksin, ilman kiusaamisenkaan tuomaa huomiota. Seuraa kaipaa aina, ja leikkimielinen lumipöllykin tyydyttää läheisyydentarvettamme. Mielestäni Opetusministeriö on jo oikeilla jäljillä rahoittaessaan KiVa Koulu -projektia. Projektiin ilmoittautui reilusti enemmän kouluja, mitä järjestävät tahot olivat resursoineetkaan, mutta hyvä niin. Se on osoitus siitä, että kyllä nykymaailmassa vielä välitetään.

www.kivakoulu.fi

Kirjallisuuden tentti, voihan...

Lauantaina olisi tän syksyn viimeinen tentti, kirjallisuuden lajiteoria. Se ei liity varsinaisesti opetusharjoittelun opintoihin, mutta pitäisi saada kuitenkin kirjallisuuden aineopinnot kasaan tämän vuoden aikana. Sitten on vasta kandidaatin tutkinto kasassa, vaikka prosemman tarkistutin silloin viime keväänä.

Nauratti vaan tuo uusin Fingerpori, kun äsken lukaisin sen... Nuo kirjallisuuden tenttikirjat ovat nimittäin myös aika hiton vaikeasti avautuvia. Olo on kuin Itkos-Masan luennoilla, kun mennään itseydestä toiseuteen ja toisin päin hermeneuttista kehää seuraten. :P

http://www.hs.fi/fingerpori/1135241814842

Töissäkin on järjestelmät alhaalla. Joutuu tsillailemaan! ;)

Finlandiaa!

...ei sitä vodkaa kuitenkaan. :) Tänään jaetaan 25. Finlandia-palkinto suomalaiselle kirjailijalle. Minun suosikkini vuoden 2008 ehdokkaista on Sofi Oksanen teoksellaan Puhdistus. Se kertoo Viron lähihistoriasta, josta olen aika kiinnostunut, kun on nuo viron perusopinnot plakkarissa yliopistoltakin. Nyt puoliltapäivin palkinto jaetaan, paras voittakoon! :) Varjofinlandia meni jo Tervolle. Se on kyllä vähän harmi, ettei Jari Tervo ole koskaan saanut tuota ehtaa Finlandiaa, mutta tutkimattomia ovat kirjallisuuskriitikoiden tiet...

Huomenna alkaa myös itsenäisyysjuhlinta, vaikkakin otimme Fifin kanssa varaslähdön jo tuossa tiistaina skumpan voimin. Perjantaina on Sanen kekkerit Blomstedtissa, sinne pitäisi tänään vielä taikoa puku. Lauantaina pääsee sitten seuraamaan Linnan juhlia telkkarista samalla, kun laittautuu omiin rientoihin... :) En olisi kyllä halunnut tietää sitä, että Toimi Kankaanniemi pitää frakin alla stringejä, mutta tällä informaatiolla minun mieleni on nyt sitten saastutettu kuitenkin. :D

Sain eilen kullan kotiin maailmalta, ja samalla ehkä maailman seksikkäimmät tuliaiset. ;)

Talvitehistelyä (ja vähän töhistelyäkin)

Jes, joulun tuloa ei vain voi estää! Kalentereista on avattu jo kolme ensimmäistä luukkua. Rakas koulukaveri Cat-Eye vasta totesi, että hänellä on vaatimattomasti viisi joulukalenteria... :D

Minä sain Laiskanlinnanneidolta aivan tavallisen Nalle Puh -suklaakalenterin, mutta maisteri Karpo oli kuin olikin iskenyt sinne! :) Suklaiden tilalla oli pieniä vihjelappusia siihen liittyen, missä varsinainen suklaa piilottelee. Hieman jouduin herkkujani etsimään, mutta hauskaa oli! Kaikkia vihjeissä mainittuja paikkoja en edes itse tiennyt huoneestani löytyvän, heheh... Pirullinen tuo Karpo, mutta eipä vain miekkonen tiedä, mikä ylläri häntä odottaa kotosalla. ;) Sielläkin on yhdenlainen joulukalenteri odottamassa... Eikä mitään härskejä ajatuksia nyt "luukkujen availusta"! No niin, arvasin, että ajattelit sitä jo. Menkööt. Joka tapauksessa, siellä on sellainen advanced-kalenteri odottelemassa. :)

Tämä viikko on kyllä kauan odotettu. Joulukuu alkaa, perjantaina on taas Sanen itsenäisyyskemut sekä vähän muuta mukavaa, ja lisäksi lauantaina on itsenäisyyspäivä, joka tarkoittaa Linnan juhlia ja Kharman juhlia. Löysin Kharman kekkereihin aivan ihastuttavan mekon. Se on polvimittainen, sillä dresscode oli "puku". Ihmettelen muutenkin noita todella formaaleja pukeutumiskaavoja moniin tilaisuuksiin. Viimeksi tuskailin toissaviikolla Helsingissä, kun dresscode oli "business suit". Naisella piti olla asu, joka ei paljasta olkapäitä, ei ole liian pramea ja on sitäsuntätäjatuota ja sellaisellalaukullajahuivillajavitutuksella. Ilta meni kyllä mainiosti siitä huolimatta, että pukuni paljasti olkapäät ja varta vasten etsitty hartiahuivi unohtui hotellille. :D

Olin tuossa vähän kipeänäkin. Kuumeilin pitkästä aikaan oikein kunnolla. Oli ihan karmeaa, mutta nyt olen toipunut nopeasti, kun kuume tainnutti taudin. :) Olen myös ollut tonttumaisen ahkera koulunkin suhteen: sain palautettua kolme koulutyötä yli viikon etuajassa! Vielä olisi essee oppimisvaikeuksista, kurssisuunnitelma sekä yksi luentopäiväkirja palautettavana. Siihen päälle vielä se Lucian päivän kirjallisuuden tentti, sitten olen vapaa! :)